Härkimien teosta ja vähän perinteistäkin

Sain talvella mieluisan tilaustyön Amurin Työläismuseokortelista klik! Tampereelta. Minua pyydettiin tekemään kaksi härjintä ja varpuvispilää heidän kesänäyttelyään varten. Työläismuseokorttelissa voi tutustua amurilaisten arkeen ja asumiseen 1880-luvulta aina 1970-luvulle. Tämän kesän näyttely avattiin 14.5. ja se tarjoaa tutkimista koko perheelle käsin kosketeltavasti. Sain tilaustyön postiin viime perjantaina ja ne ehtivät perille juuri ajallaan:))

Olen aiemmin kirjoittanut härkimien valmistamisesta Oppia ikä kaikki- perinnetaitoja käsittelevässä postauksessani vuonna 2015 klik! Nyt hieman lisää härkimien teosta tältä keväältä.  

Entisaikaan jokaisessa keittiössä oli erikokoisia härkimiä (hiertimiä), puusta valmistettuja hämmentämisvälineitä, mitkä nykyisin on korvannut tehdasvalmisteiset metalliset tai muoviset vispilät. Härkimillä hämmennettiin niin puurot, keitot kuin taikinatkin. Nykyisin, kun ruisleivän leipominen kotona on lisääntynyt, niin varmaan myös härkimien käyttö lisääntyy. Näin tämäkään perinteinen omavaraistalouteen kuulunut perinnetaito ei pääse unohtumaan. Siitä olen iloinen ja mielelläni taas kerran kirjoitan hieman näistä perinnejutuista.

Kesäkotimme lähimetsissä oli talvella tehty harvennushakkuita, joten tarveaineita löytyi yllin kyllin. Koska rankojen kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin, niin kysyin luvan rankojen käyttöön Yhteismetsän toimistolta. Härkimiä on perinteisesti valmistettu joko kuusennäreistä tai nuorista männyistä. Itse pidän enempi männystä, joten tällä kertaa valmistin kaikki härkimet männystä. 

Yhdestä männystä saa useamman härkimen tarveaineet. Saha ja vesuri ovat riittävät työkalut tässä vaiheessa. Talvella kaadettu puu on parasta härkimien teossa, ne eivät ole niin pihkaisia kuin kesällä kaadetut. Koska en tiennyt tarkkaa hakkuiden ajankohtaa, niin hieman jänskäsin sitä, irtoaako kuori vielä helposti. Kokeeksi kuorin vesurilla ensimmäistä sahaamaani rungon pätkää ja ilokseni huomasin kuoren irtoavan hyvin:))

Kottikärryllinen härkimien aihioita ja 

yksi pitkä oksainen männynranka kasvimaalle naulakon virkaa hoitamaan. 

Muutama härkimen aihio tupaan vietäväksi. 

Perinteisesti miehet valmistivat kaikki kodin puiset tarve-esineet iltaisin puhdetöinään, mutta yhtä hyvin   puukko pysyy naisenkin kädessä. Kuoren poistaminen härkimen piikeistä vaatii hieman kärsivällisyyttä. 

 Työ sujuu kuitenkin rattoisasti vanhaa putkiradiota kuunnellen muurin lämmössä.

Katkaisen piikit lopulliseen pituuteensa vasta aihioiden kuivuttua. 

Tarvittaessa pahasti ulospäin harottavat piikit voi sitoa supumpaan. Tällä kertaa siihen ei ollut tarvetta. Muutamana iltana sain kuorittua toista kymmentä eri kokoista härjintä. Kuorimisen jälkeen annoin aihioiden kuivua rauhassa parisen viikkoa ennen härkimien lopullista valmistamista.  

Varsinkin ruisleivän leipomisessa käytettävän härkimen tulee olla tukeva ja riittävän pitkä. Näin sillä pystyy kunnolla hämmentämään taikinaa hartiavoimin. Oma härkimeni on 80 cm pitkä. Tässä viimeistelen Amurin Työläismuseokorttelin tilaamaa härjintä, jonka maksimi pituus sai olla ainoastaan 42 cm. Ei auttanut muu kuin katkaista reilut kymmenen senttiä vartta. Härkimen varren päähän olisi hyvä jättää aina seuraavan oksanhangan muodostama paksunnos, rungon ja siitä haarautuvien oksien yhtymäkohdassa olevat oksankaulukset. Näin se olisi paremmin käteensopiva ja tarvittaessa paksunnokseen saisi myös porattua reiän ripustuslenkkiä varten. 

Lyhennettyjen oksien päät on hyvä pyöristää puukolla ja hioa sileiksi hiomapaperilla. 

Tässä tilatut härkimet valmiina paketoitavaksi:))

Härkimien teon innoittamana lähdimme isännän kanssa pienelle kotiseutukierrokselle katsomaan vanhaa riihtä. Nykyisin leipäjauhot ostetaan kaupanhyllyltä liiemmin ajattelematta millaisen työn takana leipäjauhojen tekeminen entisaikoina oli. Jokainen työvaihe tehtiin käsin. Peltomaa raivattiin käsin, jyvät kylvettiin käsin (niin myös oma isäni teki vielä lapsuudessani, isän käyttämä vakka muistona edelleen tuvan muurin päällä), ruis leikattiin käsin sirpillä, sidottiin lyhteille, kuivattiin riihessä, puitiin käsin varstoilla ja jauhettiin käsin. Lopulta emäntä teki käsin härkimellä hämmentäen leipätaikinan ja leipoi ihanalta tuoksuvaa ruisleipää puilla lämmitetyssä leivinuunissa. Tietysti myös puut oli kaadettu ja pilkottu käsin ja leivinuunikin oli muurattu käsin...jos haluat lukea lisää perinteisestä elonkorjuusta niin klik!

No, nyt ajatukseni riensivät hieman liian pitkälle menneeseen! 

On heleä toukokuu ja kevätkylvöt saatu päätökseen! 

Näitä vasta kylvettyjä peltoja Halikonjoen rantamailla en koskaa lakkaa ihastelemasta, vaikka rakkaimpina muistoinani sydämessäni kannan lapsuuskotini pienten  peltotilkkujen kauneutta tuomen kukkiessa pellon reunalla toukotöiden tekijöiden iloksi.

Ps. jatkan tätä perinnepostausteni sarjaa vielä varpuvispilän teosta ja sidospantojen sitomisesta kertovilla kirjoituksilla lähi aikoina.