Härkimien teosta ja vähän perinteistäkin

Sain talvella mieluisan tilaustyön Amurin Työläismuseokortelista klik! Tampereelta. Minua pyydettiin tekemään kaksi härjintä ja varpuvispilää heidän kesänäyttelyään varten. Työläismuseokorttelissa voi tutustua amurilaisten arkeen ja asumiseen 1880-luvulta aina 1970-luvulle. Tämän kesän näyttely avattiin 14.5. ja se tarjoaa tutkimista koko perheelle käsin kosketeltavasti. Sain tilaustyön postiin viime perjantaina ja ne ehtivät perille juuri ajallaan:))

Olen aiemmin kirjoittanut härkimien valmistamisesta Oppia ikä kaikki- perinnetaitoja käsittelevässä postauksessani vuonna 2015 klik! Nyt hieman lisää härkimien teosta tältä keväältä.  

Entisaikaan jokaisessa keittiössä oli erikokoisia härkimiä (hiertimiä), puusta valmistettuja hämmentämisvälineitä, mitkä nykyisin on korvannut tehdasvalmisteiset metalliset tai muoviset vispilät. Härkimillä hämmennettiin niin puurot, keitot kuin taikinatkin. Nykyisin, kun ruisleivän leipominen kotona on lisääntynyt, niin varmaan myös härkimien käyttö lisääntyy. Näin tämäkään perinteinen omavaraistalouteen kuulunut perinnetaito ei pääse unohtumaan. Siitä olen iloinen ja mielelläni taas kerran kirjoitan hieman näistä perinnejutuista.

Kesäkotimme lähimetsissä oli talvella tehty harvennushakkuita, joten tarveaineita löytyi yllin kyllin. Koska rankojen kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin, niin kysyin luvan rankojen käyttöön Yhteismetsän toimistolta. Härkimiä on perinteisesti valmistettu joko kuusennäreistä tai nuorista männyistä. Itse pidän enempi männystä, joten tällä kertaa valmistin kaikki härkimet männystä. 

Yhdestä männystä saa useamman härkimen tarveaineet. Saha ja vesuri ovat riittävät työkalut tässä vaiheessa. Talvella kaadettu puu on parasta härkimien teossa, ne eivät ole niin pihkaisia kuin kesällä kaadetut. Koska en tiennyt tarkkaa hakkuiden ajankohtaa, niin hieman jänskäsin sitä, irtoaako kuori vielä helposti. Kokeeksi kuorin vesurilla ensimmäistä sahaamaani rungon pätkää ja ilokseni huomasin kuoren irtoavan hyvin:))

Kottikärryllinen härkimien aihioita ja 

yksi pitkä oksainen männynranka kasvimaalle naulakon virkaa hoitamaan. 

Muutama härkimen aihio tupaan vietäväksi. 

Perinteisesti miehet valmistivat kaikki kodin puiset tarve-esineet iltaisin puhdetöinään, mutta yhtä hyvin   puukko pysyy naisenkin kädessä. Kuoren poistaminen härkimen piikeistä vaatii hieman kärsivällisyyttä. 

 Työ sujuu kuitenkin rattoisasti vanhaa putkiradiota kuunnellen muurin lämmössä.

Katkaisen piikit lopulliseen pituuteensa vasta aihioiden kuivuttua. 

Tarvittaessa pahasti ulospäin harottavat piikit voi sitoa supumpaan. Tällä kertaa siihen ei ollut tarvetta. Muutamana iltana sain kuorittua toista kymmentä eri kokoista härjintä. Kuorimisen jälkeen annoin aihioiden kuivua rauhassa parisen viikkoa ennen härkimien lopullista valmistamista.  

Varsinkin ruisleivän leipomisessa käytettävän härkimen tulee olla tukeva ja riittävän pitkä. Näin sillä pystyy kunnolla hämmentämään taikinaa hartiavoimin. Oma härkimeni on 80 cm pitkä. Tässä viimeistelen Amurin Työläismuseokorttelin tilaamaa härjintä, jonka maksimi pituus sai olla ainoastaan 42 cm. Ei auttanut muu kuin katkaista reilut kymmenen senttiä vartta. Härkimen varren päähän olisi hyvä jättää aina seuraavan oksanhangan muodostama paksunnos, rungon ja siitä haarautuvien oksien yhtymäkohdassa olevat oksankaulukset. Näin se olisi paremmin käteensopiva ja tarvittaessa paksunnokseen saisi myös porattua reiän ripustuslenkkiä varten. 

Lyhennettyjen oksien päät on hyvä pyöristää puukolla ja hioa sileiksi hiomapaperilla. 

Tässä tilatut härkimet valmiina paketoitavaksi:))

Härkimien teon innoittamana lähdimme isännän kanssa pienelle kotiseutukierrokselle katsomaan vanhaa riihtä. Nykyisin leipäjauhot ostetaan kaupanhyllyltä liiemmin ajattelematta millaisen työn takana leipäjauhojen tekeminen entisaikoina oli. Jokainen työvaihe tehtiin käsin. Peltomaa raivattiin käsin, jyvät kylvettiin käsin (niin myös oma isäni teki vielä lapsuudessani, isän käyttämä vakka muistona edelleen tuvan muurin päällä), ruis leikattiin käsin sirpillä, sidottiin lyhteille, kuivattiin riihessä, puitiin käsin varstoilla ja jauhettiin käsin. Lopulta emäntä teki käsin härkimellä hämmentäen leipätaikinan ja leipoi ihanalta tuoksuvaa ruisleipää puilla lämmitetyssä leivinuunissa. Tietysti myös puut oli kaadettu ja pilkottu käsin ja leivinuunikin oli muurattu käsin...jos haluat lukea lisää perinteisestä elonkorjuusta niin klik!

No, nyt ajatukseni riensivät hieman liian pitkälle menneeseen! 

On heleä toukokuu ja kevätkylvöt saatu päätökseen! 

Näitä vasta kylvettyjä peltoja Halikonjoen rantamailla en koskaa lakkaa ihastelemasta, vaikka rakkaimpina muistoinani sydämessäni kannan lapsuuskotini pienten  peltotilkkujen kauneutta tuomen kukkiessa pellon reunalla toukotöiden tekijöiden iloksi.

Ps. jatkan tätä perinnepostausteni sarjaa vielä varpuvispilän teosta ja sidospantojen sitomisesta kertovilla kirjoituksilla lähi aikoina.

Oppia ikä kaikki Härkimen valmistaminen

Härkin, hierrin, huttuvispilä, rakkaalla lapsella monta nimeä ja käyttötarkoitusta. Omavaraistalouden aikana puu on ollut erittäin tärkeä materiaali erilaisten kotitalouden käyttöesineiden valmistuksessa. Puusta valmistettiin niin juustomuotit, kiulut, tuopit, lusikat, kauhat kuin erilaiset hämmentämisvälineetkin. Jokaisen tuvan uuninpangolta löytyi erikokoisia härkimiä keittojen ja puuron hämmentämiseen ja taikinatiinusta erityisen vahvarakenteinen taikinahierrin, jotta se kesti taikinan vaivaamista hartiavoimin.

Ennen aikaan härkimien tekeminen on ollut talossa miesten ja poikien töitä, päätin kuitenkin iltapuhteina valmistaa itse muutamia härkimen aihioita. Perinteisesti härkin tehdään noin kolme metrisen männyn tai kuusen latvuksesta. Paras aika olisi tehdä talvella, jolloin puu ei olisi niin pihkaista, mut hyvin työ sujuu kesälläkin. Valitsin tanakoita nuoria mäntyjä, joissa 5-6 tukevaa oksaa kasvoi rungosta tasaisesti ympäriinsä. Mitä useampi oksa, sitä paremmin härkin sekoittaa. Vanhan sanonnan mukaan "Neljäsorkka nälkää, viissorkka viljaa, kuussorkka kuivaa, seitsensorkka sekoittaa". Härkimen varsi saa olla melko pitkä, joten katkaisin vartta varten noin 70 cm pätkiä männystä. Piikkien alle kannattaa jättää myös reilusti, noin 10 cm runkoa jäljelle, mikä myöhemmin härkintä viimeistellessä leikataan pois. Samoin oksat kannattaa jättää reilusti pidemmiksi, mitä ne lopullisessa härkimessä ovat. Jos runko tai piikit sattuisivat halkeamaan päistään kuivuessaan, niin niissä on reilusti varaa leikata haljennut osa pois härkintä viimeistellessä. 

Poistin puukolla neulaset ja avitin kuoren irtoamista. Vasta kaadetusta puusta kuori irtoaa helposti kesäaikaan. Jos ei halua käsiensä pihkaantuvan kannattaa käyttää käsineitä. Käyttämäni puukko on ollut lempipuukkojani jo lapsuudesta lähtien! 

Tässä muutamia valmiiksi kuorimiani härkimen aihioita. Yhden oksat olivat hivenen liian suoria, joten sidoin ne kuivumisen ajaksi jyrkempään kulmaan. Annan niiden kuivua kuukauden päivät ennen kuin lyhennän piikit sopivan mittaisiksi ja katkaisen piikkien alapuolisen rungonpätkän pois. Piikit ja molemmat päät vuollaan tasaisiksi, varren päähän voi halutessaan porata reiän ripustuslenkkiä varten. Sitten härkimet ovatkin valmiita käyttöön:))

Tämä härkin on palvellut jo pitkään ruisleivänteossa, ei kuitenkaan ihan vuodesta 1874, kuten taikinatiinu eli -korvo. Jos katsot tarkkaan voit nähdä kannessa vuosiluvun! Olen aiemmin kirjoittanut ruisleivän leipomisesta täällä, kun laitoin vanhan leipätiinun likoon vuosikymmenten jälkeen ja täällä ollessani naapurin emännän opissa. Täällä kerron siitä, kun leivoin elämäni ensimmäistä kertaa omin päin ruisleipää Viinasillan tuvassa. 

28 ruisleipää uunista ulos

Emäntä vaivasi taikinan, ensin voimakkaasti härkimellä vatkaten, lopuksi käsin vaivaamalla. Luulenpa, et minulle tulee ensimmäistä omaa taikinaa tehdessäni ongelmaksi se, kuinka paljon lisään jauhoja taikinaan alustusvaiheessa. Ei kuulema ole suurta haittaa, jos taikinasta tulee vahingossa liian paksua, sitä voi pehmentää lisäämällä lämmintä vettä joukkoon.

 

Vaivaamisen lopuksi taikina "siunataan" vetämällä pinnalle risti. Taikinan turpoamista on helppoa seurata ristin leviämisestä. Kun risti levenee tai häipyy lähes näkymättömiin, on taikina noussut sopivasti leipomista varten.

 Kannella peitetty taikinatiinu siirrettiin lämpimään paikkaan kohoamaan. Samalla kohenneettiin uunia, tarvittaessa tässä vaiheessa voi vielä lisätä hieman puita. Hyvä niksi arinan liiallista kuumenemista estämään, on laittaa kerros kuvalehtiä puiden alle. Naapurin emännälle tuli mieleen pippojen paistaminen lapsuuden kodissaan. Ennen pippojen uuniin laittamista, sinne heitettiin raavisuolaa. Uunista kuului kuulema melkoinen ropina, suolan viskautuessa vasten seinämiä. Itse laitan sähköuunin metalliritilän pulla- tai mustikkapiirakkapellin alle, näin pohja ei pala niin herkästi.

Koivuvihta on laitettu kostumaan valmiiksi. Sillä puhdistetaan arina hiilien poistamisen jälkeen uunista. Naapurin uunissa hiilet työnnetään uunin takaosasta alas hiilikuiluun. Viinasillan leivinuunissa hiilikuilu on uuninluukun edessä. Molemmat uunit on muuten saman, oman kylän muurarin tekemät. 

 On muuten oma taitonsa ajoittaa uunin lämmitys ja taikinan tekeminen niin, että uuni ehtii tasaantua sopivaksi ennen leipien paistamisen aloittamista. Naapurin emäntä osaa ajoituksen ja niinpä pääsimme pyörittelemään leipäkakkuja heti arinan puhdistamisen jälkeen. Homma näytti varsin helpolta, mutta itseltänipä ei kakkujen muotoilu niin vain onnistunutkaan. No, harjoitus tekee tässäkin  asiassa vasta mestarin;) Ei siinä kauaa nokka tuhissut, kun jo 28 leipäkakkaraa oli pyöritelty ja nostettu leivinlaudoille liinojen alle nousemaan.

Hyvin nousseet kakut paineltiin. Reiän leipiin voi tehdä vaikka maitolasilla, minulla matkassa oli Viinasillan vanha sarvi. Sillä on äitinikin rei'ät tehnyt ja ajatus lämmitti kovasti mieltäni. Mieleeni muistui myös, kuinka äitini pyysi minua aina viemään talon parhaalle lypsylehmälle, Tähikille, muutaman rei'istä jääneen taikinapalan. Tänäin niistä tehtiin pikkuleipäsiä laittamalla kaksi yhteen.

Kohotetut ja  haarukalla pistellyt leivät nostettiin käsin leipälaudalle uuniin laittamista varten. Minulta leivän nostaminen ei sitten onnistunut kuinkaan, jokaista tuli enemmän tai vähemmän uudelleen muotoiltua;)

Ensimmäiset pari leipää paistettiin uunin etuosassa. Vähitellen uuni täyttyi, kerrallaan sinne mahtui kaheksan leipää paistumaan ja vielä pikkuleipäsiä lisäksi.

 Mikään ei voita vasta paistettua ruisleipää ja lasillista kylmää maitoa...tai ehkäpä sittenkin kesän ensimmäisistä mustikoista vehnätaikinaan leivottu mustikkapiiras sentään vie:))

Tänäin kuitenkin maailman parhaimmalta maistui tuore ruisleipä voin ja kylmän maidon kera. Nautinnon kruunasi vielä päivän Itä-Häme:))

Leipätiinu likoon ja suksien tervaus

 n

Talon vanhaa leipätiinua on käytetty viimeksi ilmeisesti -80-luvulla. Kävin kaivamassa sen tallinylisiltä ja ilokseni huomasin sen olevan varsin hyvässä kunnossa. Päiväksi turpoamaan, niin eiköhän siinä jo pysty taikinan tekemään huomenna;) Syksyllä sovimme naapurin emännän kanssa yhteisestä leipomispäivästä. Hän leipoo erittäin hyvää ruisleipää, sellaista rapeaa jälkiuunileipää, joka ei ole liian hapanta. Sovittiin aamulla, et menen hämärän hyssyyn heille, niin laitetaan taikina happanemaan. Sitä ennen on muutamia mukavia puuhia eli suksien tervaus ja haavoista keltajäkälän kerääminen.

 Samalla kun laitoin leipätiinun kuumaan veteen turpoamaan, lämmitin tervan kiukaan päällä. Isäntä osti kesällä 20 l tervaa pohjoisesta, sitä riittää taas muutamaksi vuodeksi niin veneen kuin riukuaidan tolppien tervaamiseen puhumattakkaan suksien tervaamisesta. Isäni tervasi sukseni aina navetan karjakeittiössä, nyt sitä ei enää ole, joten tervaan sukseni saunassa. Mieleeni tuli muuan tapaus lapsuudestani suksiani tervaillessa. Naapurissa oli syyhyä ja äitini mielestä meissäkin voisi olla, kun siellä usein kävimme leikkimässä. Hän päätti tervata minut kiireestä kantapäähän ja voi sitä tervan lemua mikä minusta lähti! Miten kehtaisin edes kouluun lähteä aamulla ihmettelin äidilleni. Poiskaan en halunnut jäädä, koska oli koulun hiihtokilpailut ja niitä olin kovasti odottanut hyvänä hiihtäjänä. Illalla suksia tervatessa isä sitten keksi, et voisin hieman sotkea takkiani tervaan, niin sehän selittäisi, miksi niin lemuan koko tyttö tervalta. Jo helpotti ja seuraavana päivänä läksin hyvillä mielin kouluun ja sain toisen palkinnon, kauniin ruusukoristeisen pikkulusikan. Näitä ruusulusikoita siunaantui useampiakin ja edelleen ne ovat käytössä:)

Helmistä terva ei kovin hyvälle tuoksunut, kerran nuuhkaisi ja lähti samantien ulos omiin puuhiinsa. En muistanutkaan et sukseni olivat näin huonossa kunnossa. 

Olen hiihtänyt niillä viimeksi joskus -70-luvulla, ovat kunnon Esko Järviset. Lapsena ihastelin kauniita olympiarengaita, nyt ne näyttävät vieläkin kauniimmilta. On se kumma, miten kaikki vanhat esineet näyttävät silmissäni kauniimmin muotoilluilta kuin nykyaikana valmistetut. Keltajäkälän keruussakin käyttämäni vanha mora on niin hyvä käteen ja kaunis katsella. 

Yöllä satoi hieman lunta, joten rungot olivat lumenpeitossa. Helposti niistä  kuitenkin sai irrotettua jäkälää suoraan pussiin:))

Läksin auringon laskiessa  potkukelkalla naapuriin reilun kilometrin päähän ruisleivän teko-oppiin. Siitä on kauan, kun viimeksi olen ollut  taikinaa tekemässä, saatika kun Viinasillan tuvassa on ruisleipää paistettu. Isäntä jäi uunin lämmitykseen ja itse lähdin hyvillä mielin potkuttelemaan naapuriin. Kappelintietä kulkiessani mieleeni palautui mukavia lapsuusmuistoja, maitolaiturilla oleilua iltaisin, "kutemista" miten vanhempani sitä nimittivät, pesäpallon peluuta tiellä lumien sulettua naapuruston lasten kanssa ja uimareissuja Jokisen rantaan. Makkaratorin ohitettuani tulin kohta ison mäen päälle, josta saisin hyvän pitkän liun. Kerran miestenpyörällä pikkuisena uimaan mennessäni ajoin samaisessa mäessä pöheikköön ja voi että se teki makeaa, kun löin häpyluuni tankoon! Tie oli hyvässä kunnossa ja hujauksessa olin jo perillä.

 Emäntä oli hakenut jo taikinasaavin valmiiksi, joten ei tarvinnut muuta kuin lisätä viisi litraa kädenlämpöistä vettä tiinuun ja sekoittaa härkimellä ruisjauhoja joukkoon. Härkin on männyn latvuksesta tehty hämmentämisväline, ja kuulema sitä parempi, mitä useampi sorkka eli oksahaara siinä on. Vanhan kansan mukaan härkin sorkkaluku tiesi seuraavaa "Neljäsorkka nälkää, viissorkka viljaa, kuussorkka kuivaa, seitsensorkka sekoittaa". Pientä härkkiä käytettiin myös esim. ruispuuron hämmentämiseen.

Taikina  saa jäädä kuulema melko vellimäiseksi, tärkeintä on voimakas sekoittaminen, jotta taikinasta tulee ilmavaa. Tässä vaiheessa taikina on riittävän sakeaa, jos härkin jää siihen pystyyn. Emäntä sanoi lisäävänsä tiinuun vielä ennen nukkumaan menoaan lisää jauhoja. Miten ihana tuoksu tiinusta tulikaan, aivan kuin lapsena äidin kanssa leipoessa:)) Vanhan Uitoksen ohjeen mukaan taikina saa seistä 15 h hapantumassa. Aamulla siis jatkamme leipomis puuhia.

Kotiin tultuani pesin oman tiinuni ja ilokseni huomasin sen turvonneen tiiviiksi. Naapurin emäntä antaa huomenna taikinaa minulle omaksi juureksi. Tästä siis alkaa uusi aikakausi Viinasillan leipätiinulle:))