Nuoret oppia hakemassa sieniretkellä

Jo useana syksynä olemme tehneet nuorten kanssa yhdessä sieniretkiä. Joka syksy pyrin rohkaisemaan heitä yhden, kahden uuden sienilajin keräämiseen. Vahverot, kelta- ja suppilovahverot, ovat heille, kuten monelle muullekin, ainoat sienet mitkä yleensä kelpuutetaan sienikoriin. Pikku hiljaa kiinnostus myös muita herkullisia ruokasienilajeja kohtaan on virinnyt. 

Aina sitä näillä retkillä oppii ja näkee jotain uuttaa itsekin. Koskaan aiemmin en ole törmännyt valkoiseen kanttarelliin. Pari otin sienikoriin ja kotona piti heti tarkistaa Luontoportin sivuilta, että kyseessä on todella kanttarelli. Nämä albiino kanttarellit ovat muuten ihan samannäköisiä kuin keltaisetkin, väri vaan on kovin kalvakka. Luontoportin mukaan ne ovat aivan yhtä herkullisia kuin keltaiset sisarensakin. Albiino kanttarellit kasvoivat melko varjoisessa kuusikossa, lähellä oli ihan normi kanttarelleja myös. 

Mistä kanttarelleja sitten löytää? Voisi melkein sanoa, että lähes mistä vain. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat tuoreet kangasmetsät, männiköt, valoisat paikat, joissa maa on rikkoutunut esim. metsätyökoneiden ajourat, polkujenvarret, aiemmin karjan laiduntamat hakamaat. Kanttarelli on pääasiassa koivun, mutta myös männyn ja kuusen juurisieni. 

Näitä herkullisia ruokasieniä nuoret eivät vielä tunnistaneet.

Kyseessä on kehnäsieni (Rozites caperata, Cortinarius caperatus), suorastaan herkkusienten veroinen ruokasieni. Kehnäsieni on hyvin yleinen, sitä kasvaa koko maassa aina Lapin tunturikoivikkoja myöden. Hyvin harvat sitä kuitenkin osaavat kerätä ja siksi, jos mitään muita sieniä ei löydy, niin saa olla varma, että kehnäsieniä löytyy aina. 

Muodoltaan nuoret kehnäsienet muistuttavat hieman herkkusieniä, kehnäsienistä poiketen herkkusienillä on musta itiöpöly. Jotkin keltaiset seitikkilajit ovat hiukan kehnäsienen näköisiä, mutta niiden jalassa on vain seittivöitä, ei rengasta kuten kehnäsienellä. Siksi neuvonkin aina tarkistamaan sen, onko jalassa rengasta vai ei. Kehnäsienen lakki on vaalean kellanruskea ja sen keskellä on helmenhohtoista kehnää. 

Vanhemmiten kehnäsieni on usein toukkainen ja maku heikkenee. Myös jalka sitkistyy verraten nuorena, joten se kannattaa leikata pois jo metsässä. Herkullisimpia ovat nuoret avautumattomat ja puoliksi avautuneet lakit. Vain ne kannattaa kerätä sienikoriin kotiinviemisiksi. 

Kehnäsieni on maukas paistettuna ja sopii hyvin myös muhennoksiin. Sienikeittoa varten kehnäsienet kannattaaa paistaa sipulin kanssa erikseen ja lisätä valmiseen soseutettuun kasviskeittoon esim. porkkanoista ja muutamasta perunasta keitettyyn, vasta aivan lopuksi. Lisukkeeksi voi paahtaa vielä vaikkapa leipäkuutioita keiton pinnalle. Ja voi, miten on hyvää!

Nyt löytyikin jotain hyvin mielenkiintoista, kun  kaikki retkeläiset ovat niin innolla tutkimassa!

Metsiemme musta herkku, mustatorvisieni (Craterellus cornucopioides) kasvaa tuoreissa kangasmetsissä, valoisilla aukkopaikoilla, polkujen varsilla kuusen ja koivun juurisienenä. 

Mustatorvisientä on mahdoton sekoittaa mihinkään myrkkysieneen, niin oman näköisensä se on!

Kerättäessä kannattaa leikata jalan huonon makuinen tyvi pois ja repäistä sieni kahtia, poistaa torvesta mahdolliset roskat ja saatunnaiset ötökät.

Itse kuivaan kaikki mustatorvisienet. Kuivattuna sitä on helppo murentaa esim. munakkaaseen tai mausteeksi kastikkeisiin ja muihin ruokiin. Maku on voimakkaan aromaattinen, joten paljoa ei tarvitse lisätä, kun ruoka saa jo upean aromin. Mustatorvisienikeitto on myös "herrojen herkku", siksi se löytyykin monien huippuravintoloiden listalta!

Retkellä mukana oli myös Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva poikani opiskelukaveri.  

Tässä hänen saaliinsa, korista löytyy mustatorvisieniä, kelta- ja suppilovahveroita. 

Mitä Helmi vartioi?

Korin täydeltä tuohta. 

Näiden kanssa teen surutyöni syksyn mittaan tulipesiä sytytellessä. 

Keräsin tuohet alueelta, missä olemme käyneet keräämässä kanttarelleja yli kome vuosikymmentä. Nyt koivikkoa ei  enää ole. Se on kaadettu  ja valtava hakkuuaukio odotti meitä. 

Taas yksi ihana oikea metsä on poissa. 

Oppia ikä kaikki Härkimen valmistaminen

Härkin, hierrin, huttuvispilä, rakkaalla lapsella monta nimeä ja käyttötarkoitusta. Omavaraistalouden aikana puu on ollut erittäin tärkeä materiaali erilaisten kotitalouden käyttöesineiden valmistuksessa. Puusta valmistettiin niin juustomuotit, kiulut, tuopit, lusikat, kauhat kuin erilaiset hämmentämisvälineetkin. Jokaisen tuvan uuninpangolta löytyi erikokoisia härkimiä keittojen ja puuron hämmentämiseen ja taikinatiinusta erityisen vahvarakenteinen taikinahierrin, jotta se kesti taikinan vaivaamista hartiavoimin.

Ennen aikaan härkimien tekeminen on ollut talossa miesten ja poikien töitä, päätin kuitenkin iltapuhteina valmistaa itse muutamia härkimen aihioita. Perinteisesti härkin tehdään noin kolme metrisen männyn tai kuusen latvuksesta. Paras aika olisi tehdä talvella, jolloin puu ei olisi niin pihkaista, mut hyvin työ sujuu kesälläkin. Valitsin tanakoita nuoria mäntyjä, joissa 5-6 tukevaa oksaa kasvoi rungosta tasaisesti ympäriinsä. Mitä useampi oksa, sitä paremmin härkin sekoittaa. Vanhan sanonnan mukaan "Neljäsorkka nälkää, viissorkka viljaa, kuussorkka kuivaa, seitsensorkka sekoittaa". Härkimen varsi saa olla melko pitkä, joten katkaisin vartta varten noin 70 cm pätkiä männystä. Piikkien alle kannattaa jättää myös reilusti, noin 10 cm runkoa jäljelle, mikä myöhemmin härkintä viimeistellessä leikataan pois. Samoin oksat kannattaa jättää reilusti pidemmiksi, mitä ne lopullisessa härkimessä ovat. Jos runko tai piikit sattuisivat halkeamaan päistään kuivuessaan, niin niissä on reilusti varaa leikata haljennut osa pois härkintä viimeistellessä. 

Poistin puukolla neulaset ja avitin kuoren irtoamista. Vasta kaadetusta puusta kuori irtoaa helposti kesäaikaan. Jos ei halua käsiensä pihkaantuvan kannattaa käyttää käsineitä. Käyttämäni puukko on ollut lempipuukkojani jo lapsuudesta lähtien! 

Tässä muutamia valmiiksi kuorimiani härkimen aihioita. Yhden oksat olivat hivenen liian suoria, joten sidoin ne kuivumisen ajaksi jyrkempään kulmaan. Annan niiden kuivua kuukauden päivät ennen kuin lyhennän piikit sopivan mittaisiksi ja katkaisen piikkien alapuolisen rungonpätkän pois. Piikit ja molemmat päät vuollaan tasaisiksi, varren päähän voi halutessaan porata reiän ripustuslenkkiä varten. Sitten härkimet ovatkin valmiita käyttöön:))

Tämä härkin on palvellut jo pitkään ruisleivänteossa, ei kuitenkaan ihan vuodesta 1874, kuten taikinatiinu eli -korvo. Jos katsot tarkkaan voit nähdä kannessa vuosiluvun! Olen aiemmin kirjoittanut ruisleivän leipomisesta täällä, kun laitoin vanhan leipätiinun likoon vuosikymmenten jälkeen ja täällä ollessani naapurin emännän opissa. Täällä kerron siitä, kun leivoin elämäni ensimmäistä kertaa omin päin ruisleipää Viinasillan tuvassa. 

Riukuaidan teko: kuusirankojen aisaaminen ja seipäiden hiillostaminen

Olen tehnyt pikkuhiljaa riukuaitaa lapsuuskotini tontin ympärille. Oppini riukuaidan tekemiseen olen saanut kolmelta iäkkäältä kylän mieheltä. Jokaisella heistä oli hieman omanlaisensa tapa tehdä aitaa. Tämän pätkän teimme Erkin ja Arvon kanssa 10 vuotta sitten. Tänään uusin aitaan pari tukikeppiä ja vaihdoin yhden säreisen eli halkaistun riu'un uuteen. Riukuaita on monella tapaa hyvin ekologinen ja sopii maalaismaisemaan. Aita kestää vuosikymmeniä ja sitä on melko helppoa uusia vaurioituneista kohdista ilman, että koko aitaa tarvitsee purkaa. Teen riukuaitaa lähinnä omalta tontilta kaadetuista rangoista, etupäässä kuusesta ja haavasta, jotka kestävät parhaiten. Voin käyttää myös heikompaa pihlajaa ja koivua, mutta vain aidan ylimpinä aidaksina, mistä ne on helppoa vaihtaa uusiin tarvittaessa.

Riukuaidan tekemisessä on monta eri vaihetta, joista voi vaikka järjestää mukavaa ohjelmaa kesävieraille. Ennen kuin aitaa päästään pystyttämään, niin monta työvaihetta on jo takana. Niistä ehkä kaikkein työläin on aitatarpeiden kaataminen, karsiminen ja aisaaminen. Paras ajankohta olisi talvella, puiden nestekierron ollessa pienimmillään. Useimmiten meillä isäntä pääsee harventamaan metsiköitä vasta aikaisintaan touko-kesäkuussa, joten silloin valmistan sopivista rangoista aidaspuut ja seipäät. Tarpeen mukaan voin osan käyttää heti tuoreeltaan, yleensä kuitenkin kuivaan aisatut rangat ennen kuin teen niistä aitaa, näin niitä on huomattavasti kevyempi käsitellä. 

Pitkien (4-6 m) aidaspuiden aisaaminen eli kuoriminen kahdelta kolmelta sivulta käy helpoiten kuorimaraudalla. Minulla ei ole käytössä kuorintapukkia, joten 

asetan rangan vaikka oksanhankaan. Aisaaminen nopeuttaa puun kuivumista. Jos puun kuorta ei poista edes osittain, niin se lahoaa huomattavasti nopeammin ja riukuaidasta tulee melko lyhytikäinen. 

Kuvassa valmiita riukuaitatarpeita. Aidaspuut, vasemmanpuoleiset pitkät kuusirangat, aisasin kahdelta sivulta. Lyhyemmät rangat käytän aidan seipäinä ja vinotukina, joten kuorin ne vesurilla tyvipäästä ympäriinsä ja teroitin.

Vesuri on käytännöllinen myös rankojen kuorimisessa. Itse tykkään käyttää kuitenkin aisaamisessa enempi kuorimarautaa kun voin työskennellä paremmassa asennossa ja käyttää kahta kättä. Kuten huomaat, olen käyttänyt tolppia teroittaessani tukkina kuusenkantoa, näin säästyin raskaan tukin tuomiselta työmaalle puuliiteristä;)

Eilen hiillostin kuivattuja seipäitä kaatuneen riukuaidan korjaamista varten. 

Hiillostaminen on vanha konsti estää puun lahoamista, hiilessä lahottajasienet eivät viihdy.

Seuraavassa postauksessa kerron sidontavitsasten teosta ja seipäiden pystytyksestä.

Kiinnostaako?

Minua kiinnostaa riukuaitojen erilaiset nimitykset. Miten Sinä riukuaitaa ja sen eri osia nimität?

Jöntteä ei emännän touhut kiinnosta, hiirijahti kyllä!

Oppia ikä kaikki Tuohityökurssilla Kuralan Kylämäessä

Minulla oli ilo osallistua viikonloppuna Kuralan Kylämäessä pidettyyn Komilaisten mestareiden kurssiviikonloppuun. Tarjolla oli kolme kurssia: tuohityöt, koruja ja rasioita poronnahasta ja juurityöt. Osallistuin tuohityökurssille ja kävin myös ihailemassa välillä millaisia töitä juuri- ja nahkatyökurssille osallistuvat tekivät.  Mukana oli kaiken ikäisiä sekä miehiä että naisia, opetus kieli venäjä, joten tulkkia tarvittiin koko ajan. Kurssit oli järjestetty yhteystyössä Suomi -Venäjä Seuran kanssa. 

Tuohimestarin opetus oli havainnollista ja ohjeita oli helppoa seurata, fläppitaulukin oli ahkerasti käytössä. Kurssityöksi oli valittu perinteinen komilainen tuohinen säilytyspurkki, jota kuulema käytetään paljon suola- tai sokeriastiana. Tässä saamme ohjeet sabluunan käytöstä tuohien liitosaukkojen leikkaamiseksi. 

Purkkia varten leikattiin kaksi tuohilevyä, ulko- ja sisäkuoreksi ja kaksi suikaletta vöiksi. Tuohet puhdistettiin ja ohennettiin. Vasemmassa kulmassa oleva tuohilevy jo valmiina, edessä oleva odottaa vielä ohentamista. 

Mestari oli tuonut mukanaan valmiiksi leikatut pohja- ja kansiosat sekä katajasta valmistetut sankojen aihiot. Tämä helpotti ja nopeutti huomattavasti työn tekemistä. Katajasta valmistetut sangat oli pingoitettuina nyörillä, ne tarvitsi enää vuolla sopivan kokoisiksi itse kantta valmistettaessa. Kuvassa näkyy ulkokuoren aihio sekä mestarin valmistama valmis purkki.

Tärkeimmät työkalut tuohen työstämiseen, terävä lyhyt teräinen puukko, taltta ja naskali. Tässä olen saanut jo valmiiksi kolmioaukot uloimman kuoren toiseen reunaan reunojen yhteen liittämistä varten.

Mestari näytti seuraavaksi miten ulkokuoren kehä mitataan pohjaosan ympäri asetettuna toisen reunan liitososien leikkaamista varten. 

 Merkit kolmioiden kulmiin vastin osien leikkaamiseksi oikeisiin kohtiin. 

 Sabluunan ja naskalin avulla merkittiin leikkauskohdat tuoheen.

 Vastin osat leikattuna ja tässä mestari jo näyttää miten reunat kiinnitetään toisiinsa.

Kaikki näytti sangen helpolta mestarin tehdessä, mutta itse kun alkoi vastin osia merkitsemään ja leikkaamaan ei se aivan niin helposti käynnytkään. Lopputulos kuitenkin ihan hyvä.

 Tässä ulkokappaleen reunat jo lähes vastakkain asetettuina, 

 ja valmiina. Kaunis liitos kieltämättä.

 Seuraavaksi opetettiin, miten sisäkuori valmistetaan toisesta tuohilevystä, mittaus ja männynjuurella ompeleminen. Männynjuurikiepit olivat liossa lämpimässä vedessä ennen kuin ryhdyimme halkaisemaan niitä ompelua varten. Juuren halkaiseminen tehdään samalla tekniikalla, miten olen oppinut myös näreet halkaisemaan riukuaidan sidoksia varten. Kuulema parasta ja kauneinta ompelujuurta saadaan lehtikuusesta, mikä kiiltää kauniisti. Männyn juurikin hyvää ja sitä käytetään varsinkin isommissa töissä, koska männynjuuret ovat huomattavasti pidempiä kuin lehtikuusen. Mestari kertoi, että ompeluun sopivat juuret on helpointa kerätä jokitörmiltä, missä on sattunut maanvyöry tai metsätyömailta vahvan koukun avulla. Parhaat juuret ovat noin 7-10 cm maanpinnan alla ja niitä pystyy vetämään koukulla jopa useita metrejä ehjänä. Juuret tulee puhdistaa ja kuoria heti tuoreeltaan ja kiertää kiepeille, jossa ne säilyvät hyvinä vuosikymmenet. Ennen käyttöä ne vain sitten liotetaan lämpimässä vedessä pehmeiksi. 

 Tässä sisäkuori mitattuna ja olen aloittanut reikien teon terävällä pistoterällä. Reiät tulee tehdä riittävän kauaksi reunasta, noin 1 cm, jottei tuohi halkea ommeltaessa.

Elämäni ensimmäinen ompelusauma juurella tehtynä, olen tosi ylpeä tästä;)

Seuraavaksi valmisteltiin purkin ylä- ja alareunojen ympärille tulevat vyöt. Toiseen päähän kolmioikkuna ja toiseen vastinosa samalla tavoin kuin ulkokuoreenkin. Kuvassa näkyy vastinosa vasta osittain leikattuna.

 Tässä asetan vyötä paikoilleen. Vyön tulee olla tiukka, jotta purkista tulee tiivis. Sain harjoitella kolmen vyön verran, ennen kuin sain sopivan kokoisen ja mestarin hyväksynnän!

Kun molemmat vyöt olivat paikoillaan oli vuorossa pohjakappaleen paikoilleen asettaminen. Mestari hioi pohjakappaleen ennen paikoilleen asettamista. Toisaalta olisi ollut hauskaa itse myös opetella hiomaan, mutta toisaalta olin ihan tyytyväinen saamaani apuun, kun en ole tottunut käyttämään hiomakonetta, helposti olisin varmaan hionnut aivan liikaa ja epätasaisesti. Näin pohjasta ei olisi tullut tiivistä.

 

Pohjan tullessa valmiiksi, työstettiin kansiosa. Tässäkin sain paljon apua mestarilta. En olisi varmaankaan itse pystynyt vuolemaan kovaa katajaa tarkasti kanteen tehtyihin aukkoihin sopivaksi. Aikamoista tuumailua vaati jo aukkojen kohtien tarkka merkitseminen, geometria ei taida olla vahvin osa-alueeni tämän perusteella;) 

 Pääsin sentään itsekkin hieman vuolemisen makuun, kun tein sankoihin porattuihin reikiin sopivan vahvistinkappaleen, jottei sangat pääse irtoamaan kannesta sitä avattaessa. 

Kansi ja purkki huoliteltiin hiomalla aluksi hiomakoneella ja lopuksi hiomapaperilla. 

 Kansi istuu hyvin, joten enää viimeinen vaihe jäljellä, yläreunan vahvistaminen juuriompeleella. 

Ompelua varten reiät tehtiin koneella, ensin vain puolet yläreunasta. Sain oppia poran käyttöön kurssitoverilta hänen tehdessään reikiä omaan purkkiinsa.

 Reikien teko onnistui melko näppärästi, hieman jaotus epäonnistui, mutta ei se pahasti näy valmiissa työssä.

Reiät tehtiin ensiksi vain puoleen väliin asti ja vasta ompelun jälkeen loput. Parhaillaan en saa päähäni syytä miksi näin tehtiin, jos joku kurssilla olleista lukee tätä, niin virkistäisitkö muistiani hiukan. Yritin tehdä muistiinpanoja, mutta tässä kohden on jäänyt tekemättä, hatarassa päässäni ei näköjään asiat pysy kuin hetken;)

 Mestari ja kisällien tuohipurkit, ilmeestä päätellen mestari on tyytyväinen kisälliensä töihin!

 Otin mukaani kurssille myös tätini miehen aikoinaan tekemän tuohikorin, josta sanka on rikkoutunut jo vuosia sitten. Mestari lupasi opettaa sanganteon ja nahkakurssin vetäjältä sain sopivat uudet nahkasuikaleet sangan kiinnittämiseksi. Kaunis kiitos niistä:))

Sankaa varten yhdistin kolme pitkää tuohisuikaletta kurssilla oppimallani liitoksella. Tässä mestari näyttää miten kaksinkerroin taitettujen suikaleiden ympäri punotaan pitkällä tuohisuikaleella kaunis pintakerros. Vahvistin sangan viellä ristiin tehdyin juuriompelein ja kiinnitin nahka suikaleilla koriin.

 Kurssilta kotiintuomisina minulla oli kaunis tuohirasia ja uuden sangan saanut rakas tuohikorini. Lisäksi olen oppinut juuren työstämistä ja juurella ompelua, joten nyt osaan korjata vanhan vielä isänikin käyttämän viljavakan sekä äitini jauhovakan. Odotan jo sitä päivää, kun saan laittaa jauhot tuohon muistorikkaaseen vakkaan. Tämän parempaa kurssiviikonloppua ei voisi enää ajatella, kiitos jälleen kerran Kuralan väelle, taidokkaalle tuohimestarille ja hänen tulkilleen sekä kaikille ihanille kurssilaisille, joiden kanssa oli ilo työskennellä yhdessä:))

ps täältä löydät aiemmat postaukseni tuohiruusun teosta ja täältä tuokkosen teosta.