Varpuvispilän teosta

Aiemmassa postauksessani Härkimien teosta ja vähän perinteistäkin klik! kerroin Amurin Työläismuseokorttelin pyynnöstä valmistaa heidän kesänäyttelyynsä pari härkintä ja varpuvispilää. Olen kirjoittanut aiemmin varpuvispilän teosta seikkaperäisemmin Oppia ikä kaikki-postausteni sarjassa klik! Siinä olen kuvannut itä-hämäläisen oppimestarini varpuvispilän valmistamista vaihe vaiheelta. 

Tämä on parasta aikaa tehdä varpuvispilöitä. Koivujen ollessa hiirenkorvilla, niistä irtoaa kuori helpoiten. Yhtä vispilää varten tarvitaan vähintään neljäkymmentä monihaaraista oksaa. Oksia kannattaa kerätä hieman enempikin, koska kaikki ei aina ole niin sopivia vispilään. 

Ensimmäiseksi oksista riivitään lehdet pois. Käsien suojana kannattaa käyttää hanskoja, koska muuten riipiminen kuivattaisi ja mustaisi käsiä melkoisesti.

Sitten on vuorossa varpuvispilän ehkä se ikävin työvaihe, oksien kuoriminen. Parhaiten se sujuu terävällä puukolla. Itselläni on tapana pitää kuorittavaa oksaa polven päällä ja vetää puukolla kevyesti sen kuori rikki. Näin keväällä hiirenkorvien aikaan kuori irtoaa todella helpolla pitkinä siivuina. 

Tässä vaiheessa kannattaa samalla myös ohentaa puukolla vuollen oksan tyveä, jotta kädensijasta ei tulisi liian paksua. 

Sirommista oksista saa tehdyksi siron vispilän kevyeen hämmentämiseen. Puurojauhojen tai lettutaikinan hämmentämiseen on käytettävä isommista oksista tehtyä tukevampaa vispilää. Yhteen vispilään käytetään neljäkymmentä oksaa ja lisäksi tarvitaan oksia pantojen tekoon. 

Vispilän sitomiseen tarvitaan kolme pantaa. Tavallisimmin pannat tehdään haarattomista hieskoivun vesoista tai pitkistä oksista. Kestävän pannan voi tehdä myös juurista. Tässä valmistumassa panta  kuusenjuuresta. (Teen juuripantojen tekemisestä vielä myöhemmin oman postauksen.)

Kun tarvittava määrä oksia on kuorittuna, niin päästään vispilänteon hauskimpaan työvaiheeseen, oksien asetteluun pantaan. Siihen, miten oksat asetellaan pantaan, on erilaisia tapoja. Itä-hämäläinen oppimestarini opetti minulle aikoinaan oksien asettelun kymmenen oksan nippuina vuorotellen pannan molemmin puolin. 

Siromman lopputuloksen saa, kun asettaa oksat pareittain pannan molemmin puolin. Ainakin pienessä varpuvispilässä mielestäni kannattaa käyttää tätä tapaa. Nämä ovat vähän makuasioita, molemmilla sidontatavoilla saa varmasti tehtyä tukevan ja kauniin vispilän. 

Vispilän kädensija supistetaan perinteisesti tiukaksi sitomalla sidontavitsas kädensijan ympärille. Sidontavitsaksen sijaan voi käyttää myös hyvin napakasti istuvaa pantaa. Vasemman puoleisessa vispilässä käytetty sidontavitsasta ja oikeanpuoleisessa tehty tiukka panta sitomaan kädensija napakaksi. Kolmas sidontapannan yläpuolelle laitettava panta, on ns. valepanta, mikä supistaa oksat tiiviisti vispilän muotoon. Tässä vaiheessa leikataa ulospäin harottavat oksat pois. Vispilän kädensija siistitään ja leikataan sopivaan mittaan, samoin kuin vispilän latvuskin. Parhaiten se käy terävillä oksasaksilla.

Tässä tuli kerrottua lyhykäisesti hiirenkorvilla olevien hieskoivunoksien muuntuminen varpuvispiläksi. Mukavaa hommaahan tämä on ilta puhteena tehdä. Itse istuksin kasvihuoneessa oksia kuorimassa, samalla mustarastaan lurituksia kuunnellen ja kevään kasvun ihmettä seuraten:)) 

Jos puutarhassa tulee tarvetta kaataa koivuja, niin tutkaile voisiko niiden oksista tehdä jotain tarpeellista, jos ei varpuvispilöitä, niin varpuluutia ehkä tai risukransseja varastoon tulevia käyttötapeita varten. Jos pieni näpertely ei innosta, niin voihan oksista aina tehdä ronskin risuaidan pihan öttiäisten hyödyksi ja omaksi iloksikin.

Nämä varpuvispilät matkasivat Tampereelle ja 

toiset kaksi jäivät omaan käyttöön odottamaan tosi toimiin pääsemistä. 

Seuraavassa perinnetieto- postauksessani kirjoitan juuripantojen tekemisestä.

Härkimien teosta ja vähän perinteistäkin

Sain talvella mieluisan tilaustyön Amurin Työläismuseokortelista klik! Tampereelta. Minua pyydettiin tekemään kaksi härjintä ja varpuvispilää heidän kesänäyttelyään varten. Työläismuseokorttelissa voi tutustua amurilaisten arkeen ja asumiseen 1880-luvulta aina 1970-luvulle. Tämän kesän näyttely avattiin 14.5. ja se tarjoaa tutkimista koko perheelle käsin kosketeltavasti. Sain tilaustyön postiin viime perjantaina ja ne ehtivät perille juuri ajallaan:))

Olen aiemmin kirjoittanut härkimien valmistamisesta Oppia ikä kaikki- perinnetaitoja käsittelevässä postauksessani vuonna 2015 klik! Nyt hieman lisää härkimien teosta tältä keväältä.  

Entisaikaan jokaisessa keittiössä oli erikokoisia härkimiä (hiertimiä), puusta valmistettuja hämmentämisvälineitä, mitkä nykyisin on korvannut tehdasvalmisteiset metalliset tai muoviset vispilät. Härkimillä hämmennettiin niin puurot, keitot kuin taikinatkin. Nykyisin, kun ruisleivän leipominen kotona on lisääntynyt, niin varmaan myös härkimien käyttö lisääntyy. Näin tämäkään perinteinen omavaraistalouteen kuulunut perinnetaito ei pääse unohtumaan. Siitä olen iloinen ja mielelläni taas kerran kirjoitan hieman näistä perinnejutuista.

Kesäkotimme lähimetsissä oli talvella tehty harvennushakkuita, joten tarveaineita löytyi yllin kyllin. Koska rankojen kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin, niin kysyin luvan rankojen käyttöön Yhteismetsän toimistolta. Härkimiä on perinteisesti valmistettu joko kuusennäreistä tai nuorista männyistä. Itse pidän enempi männystä, joten tällä kertaa valmistin kaikki härkimet männystä. 

Yhdestä männystä saa useamman härkimen tarveaineet. Saha ja vesuri ovat riittävät työkalut tässä vaiheessa. Talvella kaadettu puu on parasta härkimien teossa, ne eivät ole niin pihkaisia kuin kesällä kaadetut. Koska en tiennyt tarkkaa hakkuiden ajankohtaa, niin hieman jänskäsin sitä, irtoaako kuori vielä helposti. Kokeeksi kuorin vesurilla ensimmäistä sahaamaani rungon pätkää ja ilokseni huomasin kuoren irtoavan hyvin:))

Kottikärryllinen härkimien aihioita ja 

yksi pitkä oksainen männynranka kasvimaalle naulakon virkaa hoitamaan. 

Muutama härkimen aihio tupaan vietäväksi. 

Perinteisesti miehet valmistivat kaikki kodin puiset tarve-esineet iltaisin puhdetöinään, mutta yhtä hyvin   puukko pysyy naisenkin kädessä. Kuoren poistaminen härkimen piikeistä vaatii hieman kärsivällisyyttä. 

 Työ sujuu kuitenkin rattoisasti vanhaa putkiradiota kuunnellen muurin lämmössä.

Katkaisen piikit lopulliseen pituuteensa vasta aihioiden kuivuttua. 

Tarvittaessa pahasti ulospäin harottavat piikit voi sitoa supumpaan. Tällä kertaa siihen ei ollut tarvetta. Muutamana iltana sain kuorittua toista kymmentä eri kokoista härjintä. Kuorimisen jälkeen annoin aihioiden kuivua rauhassa parisen viikkoa ennen härkimien lopullista valmistamista.  

Varsinkin ruisleivän leipomisessa käytettävän härkimen tulee olla tukeva ja riittävän pitkä. Näin sillä pystyy kunnolla hämmentämään taikinaa hartiavoimin. Oma härkimeni on 80 cm pitkä. Tässä viimeistelen Amurin Työläismuseokorttelin tilaamaa härjintä, jonka maksimi pituus sai olla ainoastaan 42 cm. Ei auttanut muu kuin katkaista reilut kymmenen senttiä vartta. Härkimen varren päähän olisi hyvä jättää aina seuraavan oksanhangan muodostama paksunnos, rungon ja siitä haarautuvien oksien yhtymäkohdassa olevat oksankaulukset. Näin se olisi paremmin käteensopiva ja tarvittaessa paksunnokseen saisi myös porattua reiän ripustuslenkkiä varten. 

Lyhennettyjen oksien päät on hyvä pyöristää puukolla ja hioa sileiksi hiomapaperilla. 

Tässä tilatut härkimet valmiina paketoitavaksi:))

Härkimien teon innoittamana lähdimme isännän kanssa pienelle kotiseutukierrokselle katsomaan vanhaa riihtä. Nykyisin leipäjauhot ostetaan kaupanhyllyltä liiemmin ajattelematta millaisen työn takana leipäjauhojen tekeminen entisaikoina oli. Jokainen työvaihe tehtiin käsin. Peltomaa raivattiin käsin, jyvät kylvettiin käsin (niin myös oma isäni teki vielä lapsuudessani, isän käyttämä vakka muistona edelleen tuvan muurin päällä), ruis leikattiin käsin sirpillä, sidottiin lyhteille, kuivattiin riihessä, puitiin käsin varstoilla ja jauhettiin käsin. Lopulta emäntä teki käsin härkimellä hämmentäen leipätaikinan ja leipoi ihanalta tuoksuvaa ruisleipää puilla lämmitetyssä leivinuunissa. Tietysti myös puut oli kaadettu ja pilkottu käsin ja leivinuunikin oli muurattu käsin...jos haluat lukea lisää perinteisestä elonkorjuusta niin klik!

No, nyt ajatukseni riensivät hieman liian pitkälle menneeseen! 

On heleä toukokuu ja kevätkylvöt saatu päätökseen! 

Näitä vasta kylvettyjä peltoja Halikonjoen rantamailla en koskaa lakkaa ihastelemasta, vaikka rakkaimpina muistoinani sydämessäni kannan lapsuuskotini pienten  peltotilkkujen kauneutta tuomen kukkiessa pellon reunalla toukotöiden tekijöiden iloksi.

Ps. jatkan tätä perinnepostausteni sarjaa vielä varpuvispilän teosta ja sidospantojen sitomisesta kertovilla kirjoituksilla lähi aikoina.

Lakkakääpää iltateehen

Helmi oli aivan ihmeissään tämän kaunottaren edessä. Sieniretkillämme löytyy aina silloin tällöin myös lakkakääpiä, täällä rannikkoseudulla niitä kasvaa paikoittain varsin runsaasti. Olen löytänyt lakkakääpiä kuusten lahokannoilta, vaikka kirjallisuuden mukaan se on valkolahottaja ja sitä esiintyisi etenkin tervalepän lahokannoilla ja rungoilla. Lakkakääpä (Ganoderma lucidum) on yksivuotinen erittäin kaunis kääpälaji. Nuorena sen lakin kumpuileva yläpinta on keskeltä lakankeltainen reunoiltaan vaaleampi, muuttuen vanhetessaan kauttaaltaan tumman (oranssin)punaiseksi, sen kiiltävä kuori ja lakin reunaan kiinnittyvä punainen tukeva jalka auttavat lakkakäävän tunnistamisessa. Sitä on käytetty kansanparannuksessa vuosituhansia erityisesti sen immuunipuolustusta vahvistavien ominaisuuksien vuoksi. Monet nauttivat lakkakääpäkahvia tai -teetä illalla sen unen laatua parantavien ominaisuuksien vuoksi. Ymmärtääkseni luontaistuotekaupoissa myytävät lakkakääpävalmisteet on tehty etupäässä Kiinassa ja Japanissa viljellyistä lakkakäävistä. Moni tunteekin lakkakäävän varmaan paremmin nimellä reishi tai Jumalten yrtti.  Hieman googlettamalla löysin hauskan kahden nuoren miehen perustaman Lakkakääpä blogin, missä he kertovat lakkakääpien kasvatuksestaan. Jään mielenkiinnolla seuraamaan Lakkakääpä blogin tapahtumia. Itseäni kiinnostaisi kovin okrakäävän kasvatus lankojen värjäämistä varten. Sieniseuran sivuilta löytyy Veikko Hintikan artikkeli sienien kasvattamisesta ja siinä on hieman myös okrakäävän kasvattamisesta. Ihmisellä pitää olla unelmia ja haasteita, vierivä kivi ei sammaloidu;)

Helmi ei niinkään jaksanut innostua käävistä, orakkaista saatika samettijaloista, hänelle maistui puolukat:))

Oppia ikä kaikki Tuohityökurssilla Kuralan Kylämäessä

Minulla oli ilo osallistua viikonloppuna Kuralan Kylämäessä pidettyyn Komilaisten mestareiden kurssiviikonloppuun. Tarjolla oli kolme kurssia: tuohityöt, koruja ja rasioita poronnahasta ja juurityöt. Osallistuin tuohityökurssille ja kävin myös ihailemassa välillä millaisia töitä juuri- ja nahkatyökurssille osallistuvat tekivät.  Mukana oli kaiken ikäisiä sekä miehiä että naisia, opetus kieli venäjä, joten tulkkia tarvittiin koko ajan. Kurssit oli järjestetty yhteystyössä Suomi -Venäjä Seuran kanssa. 

Tuohimestarin opetus oli havainnollista ja ohjeita oli helppoa seurata, fläppitaulukin oli ahkerasti käytössä. Kurssityöksi oli valittu perinteinen komilainen tuohinen säilytyspurkki, jota kuulema käytetään paljon suola- tai sokeriastiana. Tässä saamme ohjeet sabluunan käytöstä tuohien liitosaukkojen leikkaamiseksi. 

Purkkia varten leikattiin kaksi tuohilevyä, ulko- ja sisäkuoreksi ja kaksi suikaletta vöiksi. Tuohet puhdistettiin ja ohennettiin. Vasemmassa kulmassa oleva tuohilevy jo valmiina, edessä oleva odottaa vielä ohentamista. 

Mestari oli tuonut mukanaan valmiiksi leikatut pohja- ja kansiosat sekä katajasta valmistetut sankojen aihiot. Tämä helpotti ja nopeutti huomattavasti työn tekemistä. Katajasta valmistetut sangat oli pingoitettuina nyörillä, ne tarvitsi enää vuolla sopivan kokoisiksi itse kantta valmistettaessa. Kuvassa näkyy ulkokuoren aihio sekä mestarin valmistama valmis purkki.

Tärkeimmät työkalut tuohen työstämiseen, terävä lyhyt teräinen puukko, taltta ja naskali. Tässä olen saanut jo valmiiksi kolmioaukot uloimman kuoren toiseen reunaan reunojen yhteen liittämistä varten.

Mestari näytti seuraavaksi miten ulkokuoren kehä mitataan pohjaosan ympäri asetettuna toisen reunan liitososien leikkaamista varten. 

 Merkit kolmioiden kulmiin vastin osien leikkaamiseksi oikeisiin kohtiin. 

 Sabluunan ja naskalin avulla merkittiin leikkauskohdat tuoheen.

 Vastin osat leikattuna ja tässä mestari jo näyttää miten reunat kiinnitetään toisiinsa.

Kaikki näytti sangen helpolta mestarin tehdessä, mutta itse kun alkoi vastin osia merkitsemään ja leikkaamaan ei se aivan niin helposti käynnytkään. Lopputulos kuitenkin ihan hyvä.

 Tässä ulkokappaleen reunat jo lähes vastakkain asetettuina, 

 ja valmiina. Kaunis liitos kieltämättä.

 Seuraavaksi opetettiin, miten sisäkuori valmistetaan toisesta tuohilevystä, mittaus ja männynjuurella ompeleminen. Männynjuurikiepit olivat liossa lämpimässä vedessä ennen kuin ryhdyimme halkaisemaan niitä ompelua varten. Juuren halkaiseminen tehdään samalla tekniikalla, miten olen oppinut myös näreet halkaisemaan riukuaidan sidoksia varten. Kuulema parasta ja kauneinta ompelujuurta saadaan lehtikuusesta, mikä kiiltää kauniisti. Männyn juurikin hyvää ja sitä käytetään varsinkin isommissa töissä, koska männynjuuret ovat huomattavasti pidempiä kuin lehtikuusen. Mestari kertoi, että ompeluun sopivat juuret on helpointa kerätä jokitörmiltä, missä on sattunut maanvyöry tai metsätyömailta vahvan koukun avulla. Parhaat juuret ovat noin 7-10 cm maanpinnan alla ja niitä pystyy vetämään koukulla jopa useita metrejä ehjänä. Juuret tulee puhdistaa ja kuoria heti tuoreeltaan ja kiertää kiepeille, jossa ne säilyvät hyvinä vuosikymmenet. Ennen käyttöä ne vain sitten liotetaan lämpimässä vedessä pehmeiksi. 

 Tässä sisäkuori mitattuna ja olen aloittanut reikien teon terävällä pistoterällä. Reiät tulee tehdä riittävän kauaksi reunasta, noin 1 cm, jottei tuohi halkea ommeltaessa.

Elämäni ensimmäinen ompelusauma juurella tehtynä, olen tosi ylpeä tästä;)

Seuraavaksi valmisteltiin purkin ylä- ja alareunojen ympärille tulevat vyöt. Toiseen päähän kolmioikkuna ja toiseen vastinosa samalla tavoin kuin ulkokuoreenkin. Kuvassa näkyy vastinosa vasta osittain leikattuna.

 Tässä asetan vyötä paikoilleen. Vyön tulee olla tiukka, jotta purkista tulee tiivis. Sain harjoitella kolmen vyön verran, ennen kuin sain sopivan kokoisen ja mestarin hyväksynnän!

Kun molemmat vyöt olivat paikoillaan oli vuorossa pohjakappaleen paikoilleen asettaminen. Mestari hioi pohjakappaleen ennen paikoilleen asettamista. Toisaalta olisi ollut hauskaa itse myös opetella hiomaan, mutta toisaalta olin ihan tyytyväinen saamaani apuun, kun en ole tottunut käyttämään hiomakonetta, helposti olisin varmaan hionnut aivan liikaa ja epätasaisesti. Näin pohjasta ei olisi tullut tiivistä.

 

Pohjan tullessa valmiiksi, työstettiin kansiosa. Tässäkin sain paljon apua mestarilta. En olisi varmaankaan itse pystynyt vuolemaan kovaa katajaa tarkasti kanteen tehtyihin aukkoihin sopivaksi. Aikamoista tuumailua vaati jo aukkojen kohtien tarkka merkitseminen, geometria ei taida olla vahvin osa-alueeni tämän perusteella;) 

 Pääsin sentään itsekkin hieman vuolemisen makuun, kun tein sankoihin porattuihin reikiin sopivan vahvistinkappaleen, jottei sangat pääse irtoamaan kannesta sitä avattaessa. 

Kansi ja purkki huoliteltiin hiomalla aluksi hiomakoneella ja lopuksi hiomapaperilla. 

 Kansi istuu hyvin, joten enää viimeinen vaihe jäljellä, yläreunan vahvistaminen juuriompeleella. 

Ompelua varten reiät tehtiin koneella, ensin vain puolet yläreunasta. Sain oppia poran käyttöön kurssitoverilta hänen tehdessään reikiä omaan purkkiinsa.

 Reikien teko onnistui melko näppärästi, hieman jaotus epäonnistui, mutta ei se pahasti näy valmiissa työssä.

Reiät tehtiin ensiksi vain puoleen väliin asti ja vasta ompelun jälkeen loput. Parhaillaan en saa päähäni syytä miksi näin tehtiin, jos joku kurssilla olleista lukee tätä, niin virkistäisitkö muistiani hiukan. Yritin tehdä muistiinpanoja, mutta tässä kohden on jäänyt tekemättä, hatarassa päässäni ei näköjään asiat pysy kuin hetken;)

 Mestari ja kisällien tuohipurkit, ilmeestä päätellen mestari on tyytyväinen kisälliensä töihin!

 Otin mukaani kurssille myös tätini miehen aikoinaan tekemän tuohikorin, josta sanka on rikkoutunut jo vuosia sitten. Mestari lupasi opettaa sanganteon ja nahkakurssin vetäjältä sain sopivat uudet nahkasuikaleet sangan kiinnittämiseksi. Kaunis kiitos niistä:))

Sankaa varten yhdistin kolme pitkää tuohisuikaletta kurssilla oppimallani liitoksella. Tässä mestari näyttää miten kaksinkerroin taitettujen suikaleiden ympäri punotaan pitkällä tuohisuikaleella kaunis pintakerros. Vahvistin sangan viellä ristiin tehdyin juuriompelein ja kiinnitin nahka suikaleilla koriin.

 Kurssilta kotiintuomisina minulla oli kaunis tuohirasia ja uuden sangan saanut rakas tuohikorini. Lisäksi olen oppinut juuren työstämistä ja juurella ompelua, joten nyt osaan korjata vanhan vielä isänikin käyttämän viljavakan sekä äitini jauhovakan. Odotan jo sitä päivää, kun saan laittaa jauhot tuohon muistorikkaaseen vakkaan. Tämän parempaa kurssiviikonloppua ei voisi enää ajatella, kiitos jälleen kerran Kuralan väelle, taidokkaalle tuohimestarille ja hänen tulkilleen sekä kaikille ihanille kurssilaisille, joiden kanssa oli ilo työskennellä yhdessä:))

ps täältä löydät aiemmat postaukseni tuohiruusun teosta ja täältä tuokkosen teosta.