Rauhallinen aamuhetki on parasta aikaa väsätä blogitekstejä. Tänään vuorossa oli kuusen käpyjen käyttö villalankojen värjäämisessä. Teksti liittyy sivustoon Puiden lehdet, kuoret ja kävyt värjärin padassa. Aihe sai ajatukseni lentämään lapsuuteni ruusunpunaisiin muistoihin. Kuvassa istun kaksi vuotiaana Nöpö kissa sylissäni oravahäkin edustalla. Valitettavasti Tikusta ja Takusta ei löydy kuvaa albumistani.
Olin isän oma tyttö. Aina kun isäni lähti jonnekkin juoksin perässä huutaen "Ota Oma mukaan". Luulin nimeni olevan Oma, kun isäni aina kutsui minua isän omaksi tytöksi. Albumistani ei löydy yhtään kuvaa, missä olisin äitini kainalossa saatika sylissä. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että äitini ei olisi minua rakastanut tai että itse en olisi äidistäni välittänyt. Päinvastoin, äitini oli minulle erittäin läheinen ja tärkeä, vieläkin usein häntä kaipaan ja kerron myös lapsilleni heidän mummostaan. Tyttäremme ei ollut edes syntynyt hänen kuollessaan ja keskimmäinen lapsemmekin oli vasta 3 viikon ikäinen. Äitini oli ahkera työihminen. Koskaan en nähnyt hänen istuvan jouten. Jos mitään muuta ei ollut, niin sitten ainakin kudin kädessä. Karjahuushollin, oman perheen ja vuodepotilaana olevan anoppinsa hoidon ohella, hän ehti kutomaan mattoja kahvipaketista kirkonkylän rouville, parsimaan ja paikkaamaan, kutomaan sukat, lapaset ja villapuserot väelleen, lihtaamaan pellavat ja kutomaan niistä kauniita pöytäliinoja ja lakanoita. Tunnistan itseni hänessä. Äitini on opettanut minulle uskomattoman paljon, mutta paljon enemmänkin hän olisi kyennyt opettamaan, jos vain olisi saanut olla luonamme edes hitusen kauemmin.
Kauniita ja onnellisia lapsuusmuistoja, Oma-nimi kuulostaa ihanalta. Olet ilmeisestikin perinyt äidiltäsi käsityötaidot ja ahkeruuden.
VastaaPoistaolen hyvilläni siitä, että niin on käynyt:)) käsitöitä tehdessäni maltan ainakin istua hetken paikoillani, muuten touhuan aikatavalla.
Poistaps osaisitkohan sinä kertoa, miksi tuossa kollaasissa ei näyt ruusunpunaiset reunukset yksittäisten kuvien ympärillä. Sävytin vielä kuvan ulkoreunan mustalla kertoakseni, ettei ne lapsuuden muistot aina kaikki niin ruusuisia ole olleet. Hiukan harmittaa, ettei ajatus tule kollaasissa esille nyt, kun värit eivät näy.
Lapsuusmuistoja on aina kiva lukea ja kuvia katsoa. Minäkin olin isän tyttö; ennen äidit olivat niin työn touhussa ja lapsia monta, että ei siinä niin ehtinyt paijata lapsia, ruuassa ja vaatteissa kun piti, niin se oli rakkautta.
VastaaPoistaKun tekee kollaasin, valmis kollaasi menee aina Picasa-kansioon. Oletko ladannut tämän sieltä blogiisi, vai otitko vahingossa kansiosta, jossa aloit rakentaa kollaasia. Tarkista vielä, muuta syytä en nyt keksi.
Terveisiä "lomalta" :-)
kiitos Uuna:)) niinpä olin tainnut tehdä, ny näkyy väritki
VastaaPoistaHyvä kun selvisi, tuli mieleen toinen mahdollisuus, eli se ettet muistanut tallentaa, kun sait kollaasin valmiiksi. Hyvä näin ja nyt näyttää paremmalta :-)
Poistaluulempa käyneen juuri niin, tallentaminen on jäänyt tekemättä. kantapään kautta saan oppia monia tietokonejuttuja, tää koneen sielunelämä on minulle aika vierasta vielä. aikaisemmin oli niin helppoa, ku pojat asu kotona. nykyisin henkilökohtaiset atktukihenkilöni asustelevat omissa kodeissaan. onneksi tyttäremme pyörii vielä kotosalla, joten hän pystyy auttelemaan äitiä tiukanpaikan tullen:))
PoistaOi, ne lapsuusmuistot. Vanhoja valokuvia katsellessa tuntuu, kuin lapsuus tulisi lähelle, ikään kuin vuosikymmenet katoaisivat yks kaks
VastaaPoistasanos muuta, on ollut todella mieluista käydä läpi vanhoja kuvia. en edes muistanut, miten hienoja kuvia olen itsekin joskus ottanut, saatika näitä vanhoja lapsuuskuvia
VastaaPoista