Rauhallinen aamuhetki on parasta aikaa väsätä blogitekstejä. Tänään vuorossa oli kuusen käpyjen käyttö villalankojen värjäämisessä. Teksti liittyy sivustoon Puiden lehdet, kuoret ja kävyt värjärin padassa. Aihe sai ajatukseni lentämään lapsuuteni ruusunpunaisiin muistoihin. Kuvassa istun kaksi vuotiaana Nöpö kissa sylissäni oravahäkin edustalla. Valitettavasti Tikusta ja Takusta ei löydy kuvaa albumistani.
Olin isän oma tyttö. Aina kun isäni lähti jonnekkin juoksin perässä huutaen "Ota Oma mukaan". Luulin nimeni olevan Oma, kun isäni aina kutsui minua isän omaksi tytöksi. Albumistani ei löydy yhtään kuvaa, missä olisin äitini kainalossa saatika sylissä. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että äitini ei olisi minua rakastanut tai että itse en olisi äidistäni välittänyt. Päinvastoin, äitini oli minulle erittäin läheinen ja tärkeä, vieläkin usein häntä kaipaan ja kerron myös lapsilleni heidän mummostaan. Tyttäremme ei ollut edes syntynyt hänen kuollessaan ja keskimmäinen lapsemmekin oli vasta 3 viikon ikäinen. Äitini oli ahkera työihminen. Koskaan en nähnyt hänen istuvan jouten. Jos mitään muuta ei ollut, niin sitten ainakin kudin kädessä. Karjahuushollin, oman perheen ja vuodepotilaana olevan anoppinsa hoidon ohella, hän ehti kutomaan mattoja kahvipaketista kirkonkylän rouville, parsimaan ja paikkaamaan, kutomaan sukat, lapaset ja villapuserot väelleen, lihtaamaan pellavat ja kutomaan niistä kauniita pöytäliinoja ja lakanoita. Tunnistan itseni hänessä. Äitini on opettanut minulle uskomattoman paljon, mutta paljon enemmänkin hän olisi kyennyt opettamaan, jos vain olisi saanut olla luonamme edes hitusen kauemmin.
