Hevosystäväni ymmärsi miten ikävä minun on omaa heppaani ja otti mukaan Linnan Tallille. Valjashuoneeseen astuessani itku tuli silmään, kaikki ne tuoksut, suitset, satulat - mieli olisi tehnyt niin päästä harjaamaan omaa heppaa, suitsimaan, satuloimaan, lähteä maastoon huuruisten puiden siimekseen ratsimaan...
Käynti Linnan Tallilla oli elämys.
Talliymäristö on kaunis ja siisti. Aivan uutena juttuna minulle hevosten kävelytyskone (pikkukuva ylä reunassa). Maneesi on valoisa isojen ikkunoiden ansiosta ja miellyttävän lämmin. Toisessa kerroksessa olevasta taukotilasta on hyvä näkyvyys sekä tallin puolelle että maneesiin. Sieltä oli mukava seurata ystäväni ratsastusta sekä Linnan Antin pitämää estevalmennusta. Mieleen nousi monia mukavia muistoja ajalta, kun Antti piti estetunteja minulle Heimo-ponini kanssa. Hänellä riitti kärsivällisyyttä myös tätiratsastajan ohjaamiseen:))
Tyttäreni olivat nuorena heppahulluja ja kuskasin heitä jatkuvasti tallille. Olen siis saanut tuoksuja heidän mukanaan ja joskus jäin tallille katselemaankin. Oma kiehtova maailmansa, täytyy myöntää, mutta en kuitenkaan itse noussut selkään, oli niin paljon muuta kiinnostavaa siihen aikaan.
VastaaPoistaHyvä kun sinä löysit hienon harrastuksen ja pääsit nyt vähän korvikereissulle. Hyvältä näyttää.
koskaan ei ole liian myöhäistä, ratsastuksen voi aloittaa vanhempanakin! itse olen keikkunut hepan selässä 15 vuotta, toivon mukaan saan nauttia heppailusta vielä toisin mokomin. tallilla juuri juttelimme siitä, miten tasavertainen harrastus tämä on, eri ikäiset, erilaiset taustat omaavat, tytöt ja pojat, miehet ja naiset, kaikki sopivat mukaan. eilenkin Antin valmennuksessa yhdessä oli nuori tyttö ja jo aikuisen miehen ikään ehtinyt herrasmies!
Poista