Takapellon mansikkamailla muistoissani

Muutamana päivänä olemme Helmin kanssa käyneet Takametsässä sienessä. Moni kulkija on varmaan vuosien myötä ihmetellyt näitä isoja sammaloituneita kivikasoja, joita on lukuisia noin 1½ hehtaarin alalla. Muistoissani palaan lapsuuteni kesiin. Pieni Arabian kukkakuppi kädessäni kuljen paljasjaloin näillä samoilla tienoilla, kiviröykkiöt ovat vielä paljaina ja niiden ympäristö punaisenaan mansikoita, saan nopeasti pikkuisen kuppini täyteen. Lehmät laiduntavat pellolla, osa märehtii raukeana makoillen vihreällä nurmella. Mikään ei riko keskipäivän hiljaisuutta, linnutkin ovat hiljaa aamuisen konserttonsa uuvuttamina. Myös isäni työtoveri Tiina, suomenhevonen, on saanut ansaitun vapaan heinänajon juuri loputtua. Istahdan kiville ja pian Tiina jo tuleekin tervehtimään, vaimea hörähdys, josko Omalla olisi pala leipää muassaan. Havahdun, nyt entisellä Takapellolla kasvaa vankka kuusikko, menneestä muistuttavat enää nämä lukuisat kivikasat ja pitkät sammaloituneet kiviaidat entisten sarkojen laidoilla. Vain ne ovat jäljellä niistä tuhansista työtunneista, mitä vanhempani tällä pellolla uurastivat aikoinaan.

Tässä pikku Oma äidin parhaan lypsylehmän,Tähikin, kanssa juuri samoilla jalansijoilla, josta otin kuvan sammaloituneesta kiviröykkiöstä. Kello Tähikin kaulassa ilmaisee hänen olleen lehmälauman arvonsa tunteva johtaja. 

Vuosikymmeniin ei enää näillämain ole ollut metsämansikoita kuten lapuudessani, sen sijaan veriseitikit viihtyvät kuusikon paksussa sammalpeitteessä. Niitä keräsin kotiin viemisiksi. Omasta on kasvanut takamaiden salaperäinen, höyryävien patojen äärellä hyörivä noitanainen.  

Varmaan jo keskiajalla värjärit osasivat näilläkin leveyksillä hyödyntää raparperin oksaalihappoa väriliemissään. Siispä minunkin padassani lankoihin värit kiinnittyvät raparperin salaisilla voimilla. Toisessa padassa höyryää liekoliemi. Mittumaarina käyskentelin mielikuvissani liekoseppel vyötäillä taikojani tekemässä, nyt liekot vaalenevat padassani vapauttaen salaiset voimansa värien painamiseen lankoihini.

 Kivimuurien keskeltä nousevat savuhaiut ilmaisevat satunnaisille ohikulkijoille noidan keittelevän liemiään. 

 

 Seuraavana päivänä heillä onkin sitten taas ihailtavaa ja ihmeteltävää veräjällä, turvallisen matkan päässä noidan padoista;) 

ps. teen myöhemmin ihan asiallisenkin postauksen luonnonpuretteiden käytöstä värjäyksessä. Orrella vyyhdit vasemmalta lukien: kokenilli+veriseitikiliemi rapsu puretus, veriseitikki aluna, veriseitikki rapsu, krappi aluna, krappi rapsu, krappi lieko, krappi aluna, krappi 2jv aluna, krappi 2jv lieko, krappi 1 jv lieko, krappi 1jv rapsu, veriseitikki rapsu, seitikki mix rapsu.

Iloitsen uusista lukijoistani, olette tervetulleita Ilonan värimaailmaan:))

Mansikkamaitoa ja hiukan magiaakin!

En muista koskaan aiemmin löytäneeni kypsiä ahomansikoita kesäkuun puolessa välissä, nyt niitä riittää jo mansikkamaitoon. Lapsuudessa ensimmäiset ahomansikat laitettiin timoteihin, miten kauniita mansikkaheinät olivatkaan. Tänäänkin mieleni teki pujotella mansut heinään, mut ihmeekseni en löytänyt lähistöltä yhden yhtä timoteita!

Viime päivinä on keskusteltu lupiineista ja niiden saamasta ylivallasta luonnossamme. Kauhulla itsekkin ajattelen lupiinin valtaavan kasvutilan kaikilta kauniilta pikku kukilta esim. näiltä pikkutalvikeilta (Pyrola minor) teiden varsilta.  Penkereet ovat luoneet uuden kasvuympäristön aiempien ahomaiden ja niityjen kadottua karjatalouden vähetessä, joten on todella sääli, jos lupiinin kaltaiset tulokkaat valtaavat ne.  Itse hävitän kaikki lupiinit oman talomme kohdalta ja ilokseni huomaan joka vuosi uusia luonnonkukkalajeja ilmestyvän tienpenkalle. Erityisen iloinen olen laajoista rätvänä kasvustoista, onhan se vanhastaan paljon käytetty rohto- ja värikasvi. Ainakin Lapissa rätvänää on käytetty myös nahkojen parkitsemiseen. Perimätiedon mukaan juurta pureskeltiin ja sitten nahka siveltiin värjäytyneellä syljellä. Itse en ole rätävänää aiemmin käyttänyt värjäyksiin enkä muullakaan tavoin, mutta nyt voisi kaivaa juurakkoja kuivumaan ja tehdä niillä värjäyskokeiluja myöhemmin.

 

Helmin kanssa lenkillä ollessani tutkin hieman kuusikon  liekokasvustoa sillä silmällä, josko kokeilisin liekopuretusta. Ainakin viikinki- ja keskiajalla käytettiin runsaasti alumiinia sisältäviä liekokasveja puretteina ja vanhoista värjäyskirjoista löytyy liekopuretusohjeita. Niissä kylläkin ohjataan keräämään liekot jo keväällä heti lumien sulettua eli siinä mielessä olen hivenen myöhässä.  Vanhojen värjäysoppaiden perusteella liekopurettaminen on hidasta, vaatien useampia päiviä, joten se ei korvaisi missään tapauksessa huomattavasti nopeampaa ja yksinkertaisempaa alunalla tapahtuvaa lankojen puretusta päivittäisissä värjäyksissä. Ajatuksenani on käyttää liekopuretettuja lankoja perinteisiä värjäyskäytänteitä esittelevissä tilaisuuksissa. Ainakin aion kerätä hiukan liekoja kuivumaan rekvisiitaksi, jos sitten muuta en saisikaan aikaiseksi. Tai voisinhan sitoa niitä hieman uumalleni mittumaarina;) Tämä ajatus pälkähti mieleeni kuusikossa kävellessäni, pienenä pelkäsin kulkea yksin sankan kuusikon ohi koulumatkallani. Näin kesäpäivänseisauksen aikaan vanhakansa ajatteli henkien olevan aktiivisimmillaan ja naiset sitoivat yleisesti liekoja uumilleen mörköjä karkottamaan.