Juhannusperinteitä

Minulle juhannus ei ole juhannus ilman porraspielessä olevia koivuja. Aamu valkeni kovin suhmuraisena, joten vedin saappaat jalkaan, sadetakin niskaan ja puutarhalätsän päähän. Vajasta hain vesurin ja hipsin tallin takana kasvavaan nuoreen koivikkoon. Olin jo toukokuussa katsastanut sopivia koivuja isännän raivatessa riukuaitaa varten linjaa ja pyytänyt ettei niitä saa kaataa. 

Tuvan porraspielessä kasvaa tuoksuvatukkaa, joten yksi koivu on ihan riittävä. Isoon sinkkisaaviin keräsin sylillisen lupiineja tien varresta. Kuten olen jo aiemminkin kirjoittanut, minulla on viha-rakkaussuhde lupiineihin. Kauniitahan ne ovat, ja niistä saa upeita värejä lankoihinkin, mut liika on liikaa. Olen systemaattisesti hävittänyt jo monta vuotta kaikki lupiinit tienvarrelta talomme kohdalta Tänäänkin taas vietin pientareella kotvasen lupiinijahdissa!

Aitan siivous on tavallisesti kuulunut myös juhannuperinteisiini, täällä olen siitä aiemmin kertonut. Nyt on niin kylmää, et päätimme nukkua viel jonkin aikaa kamarissa.

Juhannussauna lämmitettiin jo hyvissä ajoin illansuussa, jotta pitkät hiukseni ehtisivät kuivua ennen juhannuskokolle lähtöä. Isäntä teki oman vastansa vaahteranoksista, voi miten lahea vasta niistä tulikin. Tästä saattaapi tulla meidän uusi juhannusperinne, vaahteravasta juhannussaunaan!

Saunaa lämmittäessäni keräsin sen seitsemää sorttia kukkia, enää en sentään laita niitä tyynyni alle kuten nuorena neitona;)

Taiten koottu Koskenniemen perinteinen juhannuskokko paloi kauniisti Tainionvirran rannalla.

 

Näillä leveysasteilla ei sentään vietetä yötöntä yötä, mutta valoisaa on täälläkin. Tuntuu aivan ihmeelliseltä, tuuli on tyyntynyt, saamme nauttia lintujen viserryksestä ja sireenien sulotuoksusta kauniina kesäyönä, tässä on sitä juhannuksen taikaa!

Mansikkamaitoa ja hiukan magiaakin!

En muista koskaan aiemmin löytäneeni kypsiä ahomansikoita kesäkuun puolessa välissä, nyt niitä riittää jo mansikkamaitoon. Lapsuudessa ensimmäiset ahomansikat laitettiin timoteihin, miten kauniita mansikkaheinät olivatkaan. Tänäänkin mieleni teki pujotella mansut heinään, mut ihmeekseni en löytänyt lähistöltä yhden yhtä timoteita!

Viime päivinä on keskusteltu lupiineista ja niiden saamasta ylivallasta luonnossamme. Kauhulla itsekkin ajattelen lupiinin valtaavan kasvutilan kaikilta kauniilta pikku kukilta esim. näiltä pikkutalvikeilta (Pyrola minor) teiden varsilta.  Penkereet ovat luoneet uuden kasvuympäristön aiempien ahomaiden ja niityjen kadottua karjatalouden vähetessä, joten on todella sääli, jos lupiinin kaltaiset tulokkaat valtaavat ne.  Itse hävitän kaikki lupiinit oman talomme kohdalta ja ilokseni huomaan joka vuosi uusia luonnonkukkalajeja ilmestyvän tienpenkalle. Erityisen iloinen olen laajoista rätvänä kasvustoista, onhan se vanhastaan paljon käytetty rohto- ja värikasvi. Ainakin Lapissa rätvänää on käytetty myös nahkojen parkitsemiseen. Perimätiedon mukaan juurta pureskeltiin ja sitten nahka siveltiin värjäytyneellä syljellä. Itse en ole rätävänää aiemmin käyttänyt värjäyksiin enkä muullakaan tavoin, mutta nyt voisi kaivaa juurakkoja kuivumaan ja tehdä niillä värjäyskokeiluja myöhemmin.

 

Helmin kanssa lenkillä ollessani tutkin hieman kuusikon  liekokasvustoa sillä silmällä, josko kokeilisin liekopuretusta. Ainakin viikinki- ja keskiajalla käytettiin runsaasti alumiinia sisältäviä liekokasveja puretteina ja vanhoista värjäyskirjoista löytyy liekopuretusohjeita. Niissä kylläkin ohjataan keräämään liekot jo keväällä heti lumien sulettua eli siinä mielessä olen hivenen myöhässä.  Vanhojen värjäysoppaiden perusteella liekopurettaminen on hidasta, vaatien useampia päiviä, joten se ei korvaisi missään tapauksessa huomattavasti nopeampaa ja yksinkertaisempaa alunalla tapahtuvaa lankojen puretusta päivittäisissä värjäyksissä. Ajatuksenani on käyttää liekopuretettuja lankoja perinteisiä värjäyskäytänteitä esittelevissä tilaisuuksissa. Ainakin aion kerätä hiukan liekoja kuivumaan rekvisiitaksi, jos sitten muuta en saisikaan aikaiseksi. Tai voisinhan sitoa niitä hieman uumalleni mittumaarina;) Tämä ajatus pälkähti mieleeni kuusikossa kävellessäni, pienenä pelkäsin kulkea yksin sankan kuusikon ohi koulumatkallani. Näin kesäpäivänseisauksen aikaan vanhakansa ajatteli henkien olevan aktiivisimmillaan ja naiset sitoivat yleisesti liekoja uumilleen mörköjä karkottamaan.