Loma mustaavalkoista vai värikylläistä?

Mietin osallistumista Mustavalkomaanantain valokuvahaasteeseen "syysloma", mut työstäessäni aihetta huomasin,  miten värikylläinen viikkoni on ollut kaikin tavoin. Ei siitä mitenkään saa mustavalkoista, joten askaroin  haasteen kimpussa myöhemmin kenties, onhan aikaa reilusti jäljellä vielä. 

Viikko on ollut täynnä kaikkea mukavaa ja mikä tärkeintä väri- ja tunnekylläistä niin iloissa kuin suruissakin. Alkuviikon sateiset päivät kuluivat mukavasti virkkuuksien ja pikku puotini kunnostustöiden parissa. Tyttäreni ja avominiäni maalasivat puodin ikkunaseinän kauniin roosaksi. Illalla oli mukavaa pelata vielä monopolia porukalla. 

Kasvihuoneesta sain ruokapöytään vielä hiukan tomaatteja ja viinirypäleitä. Syysasterit sulostuttavat käyntiäni kasvihuoneella. Niitä on aivan pakko kerätä maljakkoonkin keittiönikkunalaudalle.

Viikolla oli ihana laittaa pitkästä aikaa ruokaa perheelle, saivat  kasviskeittoa, johon sujahti mieheni edellispäivänä laittaman ruuan tähteeksi jääneet kalkkunanpalat. Helmin kanssa aamulenkiltä kotiintuomisina oli pieni korillinen suppilovahveroita ja löytyipä vielä kaksi aivan tuoretta kanttarelliakin koriin väriä tuomaan.

Keritsemäni karitsan villat on pesty ja kuivattu. Villakoppa odottaa aina sopivan lämpimänä muurinpäällä karstaajaa. Kaiken muun lomassa on rentouttavaa välillä istahtaa lämpimän muurin kupeeseen karstaamaan muutama hahtuva. Helmi on mukana puuhastelemassa, se nauttii villojen tuoksusta ja kuuntelee mielellään rupatteluani  pää kallellaan.

Viikon kruunasi iltapäiväinen ystäväni vierailu, tuomisina oli maukas omenapiirakka, jonka nautimme jälkiruuaksi jäätelön kera ensin syötyämme tyttäreni  paistamaa pitzaa. Saan olla onnellinen viikostani, se oli todella värikylläinen, siis mustaa ja valkoistae saa odottaa vielä osallistujaa.

Viinasillassa

Pohjoisesta tulimme viikoksi Viinasiltaan. Sain matkalla pahan flunssan, joten värjääminen sai tällä kertaa jäädä. Onneksi kaikista suunnitelmista ei tarvinnut luopua. Kävin opettelemassa lampaan keritsemistä Rauhaniemen tilalla. Päivä oli antoisa ja kotiin tuomisiksi oli laatikollinen keväisen karitsan villaa. Oppimestarini kertoma vanha sanonta kuvaa hyvin tämän hetkisiä taitojani: "Kerihtee päättömän lampaan ja kutoo rakennetun kankaan". Karitsan kaulaosan keritsi tällä kertaa vielä talon emäntä itse. Ja mitä tuohon kankaankudontaan tulee, niin minulla on todella yhdessä mieheni kanssa työn alla ryijy, jonka loimen on luonut sisareni ja porukalla sitten vedettiin loimi tukille ja niisittiin se. (Ehkäpä kirjoitan talven mittaan hiukan ryijyn teostammekin). 

Jo aiemmin kesällä olimme sopineet kahden ison pihapuumme kaatamisesta, koska ne kasvavat aivan liian lähellä rakennuksia ja sähkölinjaa. Pihapuiden kaataminen saa mielen haikeaksi. On niin vaikea luopua rakkaista puuvanhuksista, ovathan ne kasvaneet Viinasillan raitilla paljon kauemmin kuin minä itse. Muistan jo lapsena niiden olleen isoja. Pihakoivusta taitoin oksan viedessäni yhdessä isän kanssa lehmiä laitumelle Ananian notkoon tai ripsuessani kärpäsiä pois äidin lypsäessä. Lapsuudessani pihakoivun pöntöissä asusti aina myös kottaraisia. Karjanpidon loputtua myös kottaraiset katosivat ja linnunpöntöt saivat uudet asukkaat. 

Pihakoivussamme kasvaa runsaasti sormipaisukarvetta (Hypogymnia physodes), mikä antaa villalle kauniin kullanruskean värin. Keräsin karvetta monta kiloa kuivumaan muurin päälle. Tarkoitukseni on värjätä sillä seuraavalla reissulla.

Viikon kohokohta oli kun pääsin ratsastamaan Ilona-tammallani kauniin harjulenkin illan jo hämärtyessä. Veimme Ilonan jo toukokuun alusta maalle kesälaitumelle viettämään kunnon hevosen elämää. On ollut hienoa katsoa, miten se nauttii olostaan isossa hevoslaumassa.