Kuluneella viikolla Kuralan Kylämäessä, elävän historian kylässä Turussa, on voinut perehtyä muinaistekniikoihin Kokeiluverstaalla. Alueella on jo 25 vuoden ajan tehty kokeellista arkeologiaa, vuosien saatossa tehdyistä projekteista oli koottu myös näyttely Kokeiluverstaan tiloihin. Museoesitteen mukaan kokeellinen arkeologia tarkoittaa menneisyyden työmenetelmien ja aineellisen kulttuurin tieteellistä tutkimusta kokeilemalla. Muinaisviikon toteutuksesta vastasivat Turun museokeskuksen henkilökunnan lisäksi Mynämäen käsi-ja taideteollisuusopiston muinaistekniikan osasto, WaruSeppäin kilta, Kaarle Knuutinpojan jousiampujat, Kuttelo-kivikauden toimintaryhmä, Suomen primitiivitaitojen seura ry, Muinaistaitoyhdistys Ukonvakka ja lukuisa joukko muinaistekniikan ammattilaisia ja harrastajia.
Tarjolla oli paljon mielenkiintoista, kaikkeen ei aikaa riittänyt. Lauantaina tehtiin Kuralan huopa suomenhevosen, Amalian avustuksella. Kuvassa Amalia vetää perässään telaa, jonka ympärille yhteistoimin tehty huvutustyö on rullattu.
Amalian omistajan, Raili Selinheimon ja museokeskuksessa työskentelevän taideohjaaja Tea Langhin opastuksella osallistuin muinaistekniikan opiskelijoiden ja muutaman muun näyttelyvieraan kanssa Kuralan huovan tekemiseen. Ristinurkkaus on oma kädenjälkeni huopaan.
Työn kuluessa villaa kasteltiin lämpimällä mäntysaippuavedellä useamman kerran.
Huovutusta varten työ kierrettiin onton rautaputken ympärille ja rulla sidottiin tiukasti. Rullan kiinnittäminen Amalian kärryjen perään olikin tarkkaa hommaa, jotta rulla pyörisi tasaisesti.
Amalia veti kilometri kaupalla huoparullaa Kuralan kauniissa maalaismaisemissa. Takana kulkijat vahtivat, ettei rulla päässyt sotkeutumaan kärryn pyöriin alamäissä tai käännöksissä.
Välillä rulla avattiin ja tarkistettiin huopumisen edistymistä sekä käännettiin huopa ympäri tasaisen huopumisen varmistamiseksi molemmin puolin.
Amalialla oli lakisääteiset juoma- ja ruokailutauot. Museoväen toimenkuva on välillä melko laaja, kuten kuvasta näkyy;)
Tea ideoi huovutustanssit ja puhallinsoitintyöpajan pillipiipari Minna Hokka innostui säestämään tanssijoita paimenhuilulla. Aloitettiin Yksi pieni elefantti marssii näin sävelten kera! Minnan kotisivuilta löytyy äänitteitä lisää, esim. unohtumattoman päivän iltana voisi hyvin kuunnella Unohtumaton ilta kappaletta nynnypillillä soitettuna;)
Tanssijoiden väsyttyä Amalia valjastettiin taas uudelleen kärryjen eteen huoparullaa vetämään. Sillä aikaa minulla oli hyvää aikaa tehdä karhunputkipilli isännälle tuliaisiksi.
Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut muinaispuvun tekemistä. Sisareni teki itselleen kansallispuvun -90-luvulla ja jo silloin ajattelin, et joku päivä teen muinaispuvun, koska sillä olisi minulla enempi käyttöä. Joko nyt aika olisi kypsä? Istuin muinaistekniikkaa opiskelevan Päivin oppiin tekemään rautakautisen naisen alusmekon (-paidan) pienoismallia. Päivi pitää kissapiianoma blogia, olenkin tutustunut häneen blogistanian kautta ja nyt oli mukavaa tavata. Iltapäivän aikana ehdin ommella vain alusmekon, vaippahametta eli peplosta varten Päivi leikkasi minulle kotiinviemisiksi kangaspalan. Netistä löytyy mukavasti ohjeita muinaispuvun tekemiseen esim. Elävä keskiaika ry:n sivustolta löysin Satu Salon (Serafina de Castillon) tekemät selkeät ohjeet, joista löytyy kaavat ja ohjeita myös materiaalien valinnasta. Mielenkiintoista on lukea myös Jenny Kangasvuon Oulun Yliopiston Taideaineiden ja antropologian laitoksella tekemää proseminaarityötä (1997), joka käsittelee suomalaista muinaispukua eli viikinki- ja ristiretkiajalla käytettyä vaatetusta.
Kuvasin tekemäni alusmekon Suomen kansan historia-teoksen päällä, missä on kuvattuna Perniön Yliskylän emännän puku (vasemmanpuoleinen) ja karjalalaisen naisen puku, ns. Kaukolan puku viikinkiaikana (ristiretkien ajoilta). Nykykäsityksen mukaan myöhäisrautakautisen naisen puvun päällyshame oli peplos-hame ei siis olkainmallinen, kuten kuvassa olevissa Perniön ja Kaukolan puvuissa. Kangasvuon seminaarityöstä luin, että peplos-hame saa nimensä kreikkalaisesta pukineesta, joka oli muodoltaan samanlainen: suorakaide, joka taitetaan edestä ja takaa laskoksille ja kiinnitetään olkapäiltä soljilla ja vyötäröltä vyöllä. Suomalaisten muinaispukujen peplosmekot ovat useimmiten bataviatoimikassidoksista villaa. Hamekangas käytettiin poikittain, eli niin, että loimen suunta oli vaakatasossa. Peplosmekkojen kankaat olivat enemmän tai vähemmän neliömäisiä, Maskun puvun peplos on 148 x 148 cm kooltaan ja Euran puvun 155 x 140 cm. Peplos oli useamman koon vaatekappale, sillä helman pituutta saattoi säädellä taitteen pituudella. Kankaassa täytyi myös olla väljyyttä, jotta se sopisi samalle naiselle eri elämäntilanteissa, kuten raskauden aikana. Peplos voi olla toiselta sivultaan avoin, jolloin hameessa ei ole yhtään saumaa, tai sitten kankaan reunat on yhdistetty sivusaumalla.
Paljon on tutkittavaa ja mietittävää, ennen kuin pystyn päättämään, millaisen muinaispuvun tekisin itselleni. Aloitan nyt tekemällä ensin alusmekon äitini kutomasta pellavalakanasta. Pellavat äitini kasvatti itse, muistan miten ne vietiin likoamaan lampeen pariksi viikoksi. Harmikseni en pystynyt olemaan mukana, kun äitini loukutti ja lihtasi pellavia koti kalliolla.
Olisin halunnut olla mukana lauantaina myös villivihannesasiantuntija Ossi Kakkon ruokaa luonnosta-työpajassa, nyt kuitenkin sain tyytyä vain kuvaamaan pöydän antimia. Sunnuntaina ohjelmassa on Kuttelon järjestämä leiriytymisnäytös kivikauden tapaan, mitä varten paikalle tuotiin jo edellispäivänä tämä peura - herkkätunteisimpien kannattaa jättää katsomatta tämä seuraava kuva!
Sain viettää kaksi antoisaa päivää Kuralassa tutustuen muinaistekniikkaan ja upeisiin muinaistekniikan parissa työskenteleviin tai alalle kouluttautuviin ihmisiin. Kiitos siitä kaikille mukana olleille:))
