lauantai 9. helmikuuta 2013

Tuoreen ruisleivän tuoksua ei voita mikään

Illalla tallilta tullessani laitoin juuren hapantumaan naapurin emännän ohjeiden mukaisesti. Jo Harjulla ratsastaessani suunnittelin, miten toimisin omassa tuvassa ihka ensimmäistä kertaa ruisleipää leipoessani. Pollelleni lupasin viedä maistiaisia leipomuksistani. Kuulin korvissani historian lehtien havinaa, sillä taikinatiinun kannessa on vuoltuna vuosiluku 1874. Tiinu on tasan 10 vuotta vanhempi kuin itsenäinen Hartolan kunta ja  100 vuotta vanhempi kuin kummipoikani! Monta sukupolvea on tiinu Viinasillan väkeä siis palvellut, olisikon peräisin Ekon kartanosta. Kartanon viinankeittäjänä toiminut torppari asui nimittäin talossa siihen aikaan. Sitä perujahan tämä kaunis talon nimikin on. Ajallaan torppa itsenäistyi kuten muutkin maamme torpat ja tarjosi siitä lähtien elannon väelleen aina -70-luvulle asti. Elettiin aikaa, milloin pientilojen pellot paketoitiin tai myytiin Yhteismetsälle. Myös Viinasillan kohtalo oli sama. Onneksi vanhempani ymmärsivät jättää edes hieman maata talon ympärille. Ekon kartanon päärakennus paloi 1920-luvulla. Sen paikalle rakennetussa talossa toimii vieläkin Maila Talvion v. 1908 perustama Itä-Hämeen opisto ja entisestä kartanon navetasta on kunnostettu suosittu Linna Hotelli. Opiston seinällä on edelleen Lauri Pohjanpään kirjoittama runo "Vanha kartano", mikä kertoo kartanon tyttären, rampa Kaarinan elämänvaiheista. Jos uskallusta riittää, voit käydä lukemassa runon Vallattoman mummelin blogin postauksesta "Vanha kartano elää"

Vanha Olympia palvelee vielä hyvin, vaikka se on jo kolme vuosikymmentä ollut aina talvet kylmässä tuvassa käyttämättä. Nuoruudessani myös lauantai oli koulupäivä. Muistan kuinka radiosta tuli Merisää koulusta tullessani, jo ulkona nenääni tuli ihana lämpimäisten tuoksu. Avasin oven hipi hiljaa, koska tiesin äitini olevan pikkukamarissa päivälevolla, enkä halunnut häntä herättää, olihan hän jo aamuvarhain mennyt navetalle ja sen jälkeen vielä leiponut ja laittanut ruokaa isolle perheelle. Tänäinkin kuuntelin Olympiaa, harmikseni vain Päivän sanaa ei enää tule ja Merisääkin meni ohi korvieni, muuta puhetta kyllä riitti ihan tarpeeksi.
Enpä juhannuskesällä arvannut vastoja tehdessäni, et yksi hoitaisi arinanpuhdistajan virkaa helmikuussa:))
Helmiä vähän pitkästyttää tämä emännän leipomisvimma. Se kävi keskelle tuvanlattiaa makuulle, et varmaan olis jaloissa ja huomattaisiin.

Hyvin leipäkakkuni nousivat hellan päällä. Vanha leipäsarvi pääsi taas tosi toimiin ja kauniit reiät oli hetkessä tehty.



Pienestä taikinastani sain yheksän isoa leipää ja muutaman pikkuisen "reissumiehen". Ihanhan nämä ovat ruisleivän näköisiä ja maku oli mahtava. Moni vuotinen haaveeni on siis toteutunut ja ruisleipä paistuu taas vuosikymmenten tauon jälkeen Viinasillan leivinuunissa. Rehellisesti myönnän, et kyyneleet silmissä ensimmäistä leipää söimme yhdessä isännän kanssa, niin liikuttava hetki oli.
Jälkilämpöön pääsi vielä pellillinen torstaina isännän paistamia pikkupullia, itse tehdyt korput maistuu myös verrattomilta:))

12 kommenttia:

  1. Ikimuistoinen hetki! Mihin tämä tie johtaakaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. uskon Sinun tavoittaneen tunteeni prikulleen, kenpä tietää sen, mitä kaikkea saankaan vielä oppia elämäni varrella

      Poista
  2. Hieno asia, kun nostat vanhoja työtapoja käyttöösi. Historia kulkee muutenkin talossasi jokisena päivänä ja voin kuvitella sen ensimmäisen oman leivän tuokseun ja maun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. olen aina ollut käsillä tekijä ja nautin suunnattomasti saadessani käyttää vanhoja työvälineitä, kirppariltakin niitä hankin, jos vain tarpeellinen työkalu silmiin osuu, viimeisimpiä hankintojani on suutarin naskalit. Paljon hiljaista tietoa joutuu nurmen alle, haluan edes omalta osaltani yrittää säilyttää jotain tuleville sukupolville...

      Poista
  3. Hartolassakos se värjärin pata poriseekin ? Mäntylänmäkihän on 10 kilometriä Hartolasta Sysmään päin mentäessä, Valittulantien varrella!

    VastaaPoista
  4. Värjärin pata porisee molemmissa paikoissa:)) Kiinnitin huomiota mainitsemaasi koskeen, koska juur viikolla juteltiin siitä naapurin isännän kanssa, et mahdetaanko myllyllä enää päreitä höylätä. Ajan muuten lähes joka kerta Mäntylänmäen läheltä täällä ollessani hakiessani villoja sieltä päin.

    VastaaPoista
  5. Tulipa niin kotoinen olo tuosta leipomisjutusta. Prikulleen kuin ennen kotona lapsuudessa ja kaikki tuoksut kuten lämmin ruisleipä ja kuivatut korput. Voi että....ei puuttunut kuin ohutet ohrarieskat, jotka paistetaan aina uunin kuumimmassa ensilämmössä. Rieskoja leivon vieläkin, mutta ruistaikinan juurta ei jemmassa ole ei juurisaaviakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihanaa kuulla kommenttisi Selma, tulisipa mielelläni rieskanteko-oppiin:)) Martta-tätini oli taitava rieskojen eli pippojen tekijä, sisartani hän opetti eläissään. myös äiti leipoi pippoja, mut me ei niitä saatu onnistumaan, kun kerran yhdessä laitettiin pystyyn pippotalkoot systerin kanssa, niistä tuli liian kovia. perunarieskat muusinrippeistä onnistuu kyllä:)

      Poista
  6. Sinullakin näyttää näitä tunnustuksia olevan, mutta olen laitanut sinulle blogissani vielä yhden (samanlaisen) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tunnustukset ovat aina tervetulleita, kaunis kiitos Vallaton mummeli:))

      Poista
  7. A-haa, nyt roikkuu varmaan leipävartaassa muutama reikäleipä, loput syöty.
    Lukiessani tuli mieleen paljon ja monenlaisia muistoja. Eihän ne koskaan unohdu, ihanaa niitä oli verestellä.
    Uuniluutaasi katsoessa muistelen sen vrkaa useammin hoitaneen männyn oksista sidotun luudan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tiedäks, en ole vielä löytänyt riittävän pitkää siposta ortta leipävartaan virkaa täyttämään.aivan oikein muistelit aimarii, männynoksista arinaluuta olikin tehty tavallisimmin, nyt vain menin sieltä mis rima matalin eli ei huvittanut lähteä hangessa rämpimään männynoksien perään.

      Poista