torstai 21. helmikuuta 2013

Valokuvatorstai 275. haaste

Valokuvatorstain haasteenantaja kirjoittaa: Tällä viikolla hevonen on ollut kaikkien huulilla ja myös monen vatsalaukussa. Senpä vuoksi ammennamme inspiraatiota Eeva-Liisa Mannerin hevosrunosta

Lapsuus, villikaura. Syvä aavistusten metsä.
Salaisuus. Vaihtuminen. Hidas kypsymisen aika.

Kuolema kätkeytyy, sillä on naamion silmät.
Naamion hiljaisuus hengittää kaikkialla.

Nukun vintillä. Hevonen: silmä kuin syvä lampi
tulee ruutuun ja ennustaa sisälmyksien hämärästä.

Joku laskee jalkansa metsän sydämelle.
Joku on alati läsnä, ja rautayrtti kukkii.
(Eeva-Liisa Manner, 1971)

 

 Loppuvuodesta 2012 otettu kuva samasta kohdin kuin ylempi ratsatuskuva vuodelta 2003.

Heimo, uljas musta ratsuni, pääsi laukkaamaan Vihreämmille laitumille tammikuussa 2008. Hänestä ei tehty meetvurstia tai sekoitettu nautana jauhelihaan. Heimon maallinen tomumaja sai rauhassa maatua kukkapenkkiini haudattuna. Liinaharjani kanssa kaipaamme edelleen Heimoa, hän on aina läsnä, niin rautayrttien kukkiessa kuin pakkasen paukkuessa.
Täältä löydät muut Eeva-Liisa Mannerin runosta inspiroituneet.

18 kommenttia:

  1. Hieno kuvakooste ja niin puhutteleva runoineen!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos margsan. Mannerin runo vain toi taas mieleeni avometsähakkuut. minusta, kuten varmaan monesta muustakin, ne pitäisi kieltää tyystin!

      Poista
  2. Niin on elo häviävää, kuollut on metsä ja hevonen!Mutta muistot säilyy!

    VastaaPoista
  3. Vastaukset
    1. siis tämä kaunis metsä on hakattu viimeistä runkoa myöten, paikalla pelkkä raiskio.

      Poista
  4. Molempien kohtalo niin surullinen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. surullista kyllä Tupu, toisaalta elämä kulkee näin vaikka emme tahtoisikaan
      ps mukavaa saada Sinut vieraaksi, tervetuloa toistekin Tupu Lahti:))

      Poista
  5. Jäin runon ja kuvien ääreen pitkäksi aikaa...kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kaunis kiitos Harakka, tällä viikolla postaukseni ovat liittyneet niin surullisiin asioihin, toisaalta tuntuu hyvältä, jos joku saa niistä jotain itselleen

      Poista
  6. Raha ratkaisee, metsä pistetään pankkitileille, ei siinä paljon paina kauneusarvot.
    Pitää vaan todeta, mikään ei ole pysyvää.
    Joka tapauksessa tuollainen mäntymetsä on ratsulle ja ratsastajallekin ihanteellinen, siellä voi nauttia retkestä, siellä on myös silmänruokaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niinhän se on aimarii, elämän kiertokulkua, lopulta vain ohi kiitävä hetki

      Poista
  7. Hieno näkökulma haasteeseen. Arvokas loppu hevoselle on päästä kodin lähelle.

    VastaaPoista
  8. Kyllä tuo hevoslihajuttu hevosihmisenä tuntuu varmaan samalle kuin koiraihmisestä se, että jossain päin maailmaa syödään koiranlihaa...

    Meilläkin on omassa pihapiirissä Roope ja Taavi ja sinne seuraksi menee kesällä Akun tuhkat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. siksipä kait englantilaiset eivät paljoakaan hevosenlihaa syö, myös itse en voisi syödä omaa ystävääni. samoin kävi ankkojeni kanssa, isäntä teurasti ne, mut ei kovin hyvin hänellekkään paisti maistunut. kissamme, Miisu ja Pikkumusta, on haudattu myös kukkapenkkiin omenapuun alle. ymmärrän hyvin, että haluat haudata rakkaat ystäväsi pihapiiriin. luin Akusta, upea koira, tuli itku silmään lukiessa ja arvaan, et Sinulle tulee myös taas kerran, kun luet tämän My life.

      Poista
  9. Maailma muuttuu, mutta muistot jää. Ihana tuo kuva hepasta ikkunan takana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se todella on Nikitan. kuva on ihanasta liinaharjastani tuoksuttelemassa aamukahviani, tietää saavansa hetkenpäästä aamu porkkanansa;)

      Poista