Vaaleat koivunrungot kuin keväiset morsiamet

Käsitöitä jo kovasti tekisi mieli tehdä, sormet syyhyävät puikkojen perään katsellessani upeita käsitöitä muiden blogeissa. Istahdin keinutuoliin ja kudoin  muutaman hetken pojalleni kaulahuivia. Tuvan ikkunasta näen kauniin koivikon sekä riukuaidan, jonka korkeat hanget peittävät lähes kokonaan. Ei kauaakaan kun ajatukseni jo riensi kevääseen ja kesään. Tuohen keräysaika on kesäkuun puolesta välistä heinäkuun toiselle viikolle, tätini mies puhui ”tuohikuun ajasta". Hän oli innokas nahka- ja tuohitöidentekijä. Metsurina hänellä oli hyvät mahdollisuudet kerätä tuohta tarpeisiinsa. Hän teki  minulle pehmeästä ruskeasta nahasta virsut ja koulukassin. Virsut kulutin puhki, kassi on minulla vieläkin tallella rakkaana aarteenani.
Viikko sitten käväisin naapurin vanhan isännän luonna kysymässä, josko pääsisin tuohimestarin oppitytöksi. Ja tokihan se kävi, saisin oppia alusta pitäen eli tuohien keruusta aloitetaan juhannuskesällä. Ikkunasta näen parikin mielestäni sopivaa koivua kaadettavaksi. Niistä saisi riittämiin tuohta ja  lisäksi oksia vihtojen ja luutien tekoon. Perinteisesti maalaistaloissa käytettiin paljonkin koivunoksista tehtyjä luutia. Rappuset ja navetan käytävät oli kätevä lakaista varsiluudalla, lapsen käteen sopi hyvin pikkuinen luuta lumien puhdistukseen mäenlaskun tai lumileikkien  jälkeen. Luudantekokin käy isännältä hyvin, josko minäkin oppisin. Vastantekoa olen opetellut jo muutamana kesänä ja se alkaa olla jo melkolailla hanskassa.

Kori on naapurin isännän tekemä käsityökori vaimolleen. Se on todella kaunis ja taidokkaasti tehty. Hetkessä puheemme kääntyikin siihen, miten isäntä oli taitonsa oppinut. Hänen miniänsä oli halunnut itselleen tuohikorin. Asiaa oli kysytty tätini mieheltä, hän kuitenkin arveli, ettei osaa "sitä jotain" koriin punoa, mitä miniä oli vailla ja jätti tilauksen vastaanottamatta. Isäntä päätti itse opetella tuohitöiden tekoa, oppimestarihan oli lähellä, hänen oma äitinsä. Vanha emäntä olikin kuulu taidokkaista tuohitöistään. Juuri edellisellä viikolla olin ottanut leivän leipomisen lomassa naapurissa kuvan hänen tekemästään vanhasta tuohikontista. Konttia ei ole käytetty ja siksi se on erittäin hyvässä kunnossa vielä vuosikymmenien jälkeen.

 Nämä pikkuruiset tuohilapikkaat on tehnyt taas eräs kyläläinen, näppärät pitää sormien olla, jotta noin pikkuiset lapikkaat saa tuohesta tehdyksi;)  

Tuohitorvet ja lippalakki taasen löytyvät tupani seinältä. Torvet soivat ja muistan kuinka lapsemme pieninä  aivan innoissaan niitä töräyttelivät mummolassa käydessään. Isäni käveli tuohilippis päässään, taisi olla hieman sahdissakin aina välillä. Nyt on jo pöly kertynyt torviin, kun ei niille soittajia liiemmin löydy.

Koivu on lempi puuni, sen kaunis vaalea runko on kuin viaton kaunis morsian. Ei siis ihme, että koivujen tieteellinen nimi, betula, tulee neitsyttä tarkoittavasta hepreankielisestä sanasta. Miten kaunis koivikko onkaan hiirenkorvien puhjetessa, sitä en väsy koskaan katselemaan.  Lisäksi koivu on kuin luotu ihmisen hyvinvointia varten. Talvella se lämmittää huoneemme, saunassa koivuvihta elvyttää työssä kovettuneet lihaksemme ja onpa tuohella todettu olevan meille vertaansa vailla olevia terveysvaikutuksiakin.
Olen kuullut sanottavan, että koivumetsässä ilma on hygieenisempää kuin leikkaussalissa. Sanonnassa on vinha perä. Koivun runkoa peittävä tuohi sisältää runsaasti betuliinia eli koivuhartsia. Koivussa kasvavassa pakurikäävässä betuliinia on myös erittäin runsaasti. Betuliini sisältää luonnon omia antiseptisiä aineita, joten nykyisin tutkijat ovat uudelleen kiinnostuneet betuliinin lääkkeellisestä käytöstä tartuntatautien hoidossa. Betuliinin on todettu myös alentavan yhtä hyvin veren kolesterolia kuin nykyisin laajasti käytettyjen statiinien. Kansanparantajat ovat käyttäneet tuhkaa aiemmin erityisesti ihosyövän hoidossa, nykyisin tälle on löydetty tieteellinen perusta nimenomaan betuliinin vaikutuksesta syöpäsolujen kasvua estävänä aineena.  Lisäksi tuohessa on hopeayhdisteitä. Nämä ainutlaatuiset tuohen yhdisteet karkottavat homeitiöitä, siksi perinnerakentamisessa on uudelleen alettu käyttämään tuohta entisaikojen tapaan kosteussulkuna. Vanha kansa tiesi myös, että tuohisessa leipälaatikossa leivonnaiset säilyivät tuoreina monia päiviä, virsussa jalka pysyi terveenä ja tuohirasioissa korut kiilsivät kauan.  Miksi siis me hylkäisimme näin verrattoman raaka-aineen?