kiitos tästä päivästä

Lapset tulivat viettämään Pyhäinpäivää kotiin. Juhlistimme samalla satovuoden päätöstä laittamalla herkullista ruokaa kekriperinteen tapaan oman pihamaan ja metsän antimista. Olen aiemmin kirjoittanut täällä kekriperinteistämme. Vielä viikolla keräsin viimeiset kehäkukat kuivumaan ja toin syklaamit (Cyclamen persicum) sisälle. Viime tipassa todella, koska viime yönä oli ensimmäiset pakkaset ja heti alkuun oikein kunnolla, aamulla mittari näytti - 15 C!

Päivä oli mitä parahin ulkoilemiseen. Heti aamupalan jälkeen lähdimme porukalla retkelle Halikonjoen ahteille. Perimätiedon mukaan marraskuussa alkava talvi ei kauan kestä, toisin kuin lokakuussa tai joulukuussa alkanut talvi. Marraskuun pakkaset ennustavat leutoa säätä ainakin helmikuuhun kynttilänpäivään asti. Tämähän sopisi minulle ja varmaan monelle muullekkin;) 

Vähä sateisen syksyn vuoksi vesi on kovin matalalla. Siksi tämä erikoinen laakea kivi on kokonaan näkyvissä. Kiveen on hakattu aurinkopyörä, Siitä, kuka ja koska se on tehty, ei minulla ole mitään tietoa. Isäntä halusi meidän käyvän kivellä, koska aurinkopyörä kuvaa vuoden ja päivän kiertoa. Vietämmehän me parhaillaan vanhan vuoden ja uuden vuoden välistä siirtymä aikaa, jakoaikaa.  

Helmi oli myös innoissaan kun sai vahtia isoa laumaansa;)

Tänä vuonna Pyhäinpäivä osui äitini syntymäpäiväksi. 

Jos äitini eläisi, olisimme saaneet viettää tänään hänen 95-vuotispäiväänsä.

Pojat ovat lähteneet tahoilleen, vain kuopus on vielä yön kotona ja hänkin lähtee jo heti aamujunalla opiskelupaikkakunnalle. Lempeä kynttilänvalo ja takan suoma lämpö saa mielen rauhaisaksi. 

Kiitollisuus täyttää mieleni.

Ämpärin elinkaari

 

Lipeäpulloni on huvennut vähiin, joten suunnittelin keittäväni lähipäivinä lisää koivuntuhkalipeää, en niinkään terveysjuomaksi vaan näitä värjäyksiäni varten. Mieleeni juolahti ajatus siitä, miten moninaisessa käytössä tuhkaämpärini on ehtinyt olla. Emalisia ämpäreitä käytettiin aiemmin paljon vesiämäreinä saunassa, pyykinpesussa ja karjakeittiössä lypsyastioiden pesussa. En ole varma käyttikö äitini koskaan tätä punakeltaista ämpäriä karjakeitiöllä, mukavasti se kuitenkin mielestäni olisi piristänyt aamulypsylle tulijaa. Kuvassa myös kaksi maitotonkaa ja tinkimaitohinkki. Tuo tinikimaitohinkki on ollut naapurin mamman käytössä hänen hakiessa maitoa meiltä aikoinaan. Nyt ne toimivat värjäysastioinani äitini entisessä valtakunnassa, karjakeittiössä. 

Ämpäri on voinut toimia uutena myös vesiämpärinä, onhan meillä ollut aina kantovesi kaivolta. Nykyisin vesiämärin eli vesihinkin tai -sangon virkaa toimittaa teräksinen sanko. Sekin on muuten joutunut kierrätykseen, kuten stanssauksesta voi nähdä. 

Sen muistan, että ämpäri palveli vuosikymmeniä sitten likasankona. Siitä sen syrjäytti tämä pilkullinen kaunotar, joka palvelee likasankona edelleen. Tässä se juuri aamutuimaan menossa kompostille tyhjennettäväksi. Aiemmin äitini taisi viedä laskiämpärin navetan kulmalla olevaan tunkioon aamulypsylle mennessään. Ei naisväki kulkenut kädet tyhjinä, periaatteena oli "vie mennessäs, tuo tullessas", mikä säästi askelia ja aikaa paljonkin päivän mittaan. Tuon lausahduksen olen itse kuullut monasti lapsuudessani ja epäilemättä myös omat lapseni ovat sen saanneet kuulla monasti.

Punakeltaista  ämpäriä on käytetty tuhkaämpärinä varmaan jo parikymmentä vuotta. Parina päivänä olen lämmittänyt leivinuunin koivuilla. Aamulla tyhjensin tuhkat ämpäriin. Poistan viellä hiilet ja muut mahdolliset roskat, jonka jälkeen teen tuhkasta lipeää.

ps. olisi mukavaa lukea myös muiden tavaroiden elämänkaaresta, ota tästä postausidea mietintämyssyyn:))

Koralli-kollaasi inspiroi virkkaamaan

Työstäessäni sunnuntaina värikollaasia sain pari hyvää ideaa uusiksi olkalaukuiksi. Korallit johdattivat ajatukseni atolleille, kauniille valliriutoille, joiden matalat turkoosit laguunit ovat kiehtoneet mieltäni aina. Päivät kuluisivat uidessa tai snorklatessa, kävelyillä valkealla hiekkarannalla tai palmun alla lepäillessä...niinpä virkkasin tämän Meren salaisuus-olkalaukun unelmoidessani elämäni matkasta korallien ja delfiinien asuinsijoille.

Seurakseen se sai tämän Sametti-olkalaukun hiukan arikisempia iltamenoja varten. Innostuin kuvaamaan laukun omenapuun alla kukkivan ritarinkannuksen kanssa, sillä ajatukseni olivat vielä uljaissa Rohan ritareissa. Kuvatessani mieleeni tuli, että ammoin joku on keksinyt antaa kukalle nimen juuri delfiinien mukaan. Ritarinkannuksen tieteellinen nimi delphinium kuvastaa puoliksi auenneiden kukkien muotoa, joka muistuttaa delfiiniä. Useissa kielissä, kuten suomenkielessäkin, kukan nimi on liitetty ritareihin. Nimitys johtunee kukan kannuksesta, joka on tuonut entisaikojen ihmisille mieleen ritareiden ratsastaessaan käyttämät kannukset. Kukkien kielellä ritarinkannus viestittää keveyttä ja leijailua, mikä sopii hyvin mausteeksi pieniin iltamenoihin;) 

Suomen suvi on kauneimmillaan, ihanat aurinkoiset päivät ovat hellineet lomalaisia. Kaksin aina kaunehimmin, lomallakin. Tämä Rantaloma-olkalaukku on saanut seurakseen uljaan ritarin, jonka viileä hehku saattaapi muuttua palavaksi rakkaudeksi loman aikana. Palavarakkaus (Lychnis chalcedonica), maltanristi, jerusaleminristi, loistokäenkukka, punainen salama, rakkaalla, kuten rakkaalla kukallakin on monta nimeä. Kukkien kielellä se viestittää herkkää kauneutta.

Lomaani kuuluu myös mieluisia arkisia puuhia. Kävimme Helmin ja isännän kanssa marjametsässä Takamailla. Isännän jäädessä poimimaan mustikoita lähdin tarkistamaan kauempana olevia kanttarellipaikkoja. Kulkiessani pienen matkan harhaan, mieleeni muistui kuinka äitini pyysi aina jonkun meistä lapsista mukaansa marjametsään. Hänellä oli auttamattoman huono suuntavaisto ja siksi hän ei uskaltanut kulkea yksin vieraammissa metsissä. Jo lapsena sain oppia, miten ilmansuunnan voi tarkistaa luonnonmerkeistä, esim. auringosta tai pilvisellä säällä muurahaispesien sijainnista. Tämäkin mahtava murkkupesä sijaitsi puun eteläpuolella. Helmi on oiva kaveri minulle, kuullessaan pyynnön "etsi auto" tai "etsi isä", se lähtee kulkemaan takaisin autolle tai isännän luokse.

Sain palata takaisin kori tyhjänä, isäntä oli ehtinyt keräämään jo ½ämpärillistä mustikoita, vai olisko Helmi häntä hieman auttanut!

Ahkeroinnin jälkeen oli kaikkien mukavaa pulahtaa metsälampeen uimaan, Helmi tietty ehti taas ensimmäisenä:))

ps. virkatuista olkalaukuista löytyy tietoa enempi Virkkuukoukulla tehtyä-sivulta.

Kesän ensimmäinen

Kesäkeitolla on saatu herkutella jo muutamaan otteeseen, tänään jälkiruuaksi sain sitten paistettua kesän ihka ensimmäisen mustikkapiirakan, perinteiseen vehnätaikinapohjaan tehdyn, oman äidin ohjeiden mukaisesti. 

 Otin Helmin kanssa aamulenkille lähtiessä kipon mukaan Satumetsään. Aurinkoisilla rinteillä mustikat ovat juuri sopivan kypsiä mustikkapiiraaseen. Harvassa marjoja on ja osa tietysti vielä raakoja, piirasmarjat kuitenkin löysin loistavan marjakoirani avustuksella;)

Helmi rakastaa mustikoita, nytkin taisi syödä yhtä paljon kuin mitä itse sain poimituksi.

Tervetuloa Koso-täti Värjärin padan lukijaksi, 

nautitaan mustikkapiirakkaa kahvin tai kylmän maidon kera sen kunniaksi!

Äitini rakasti valkovuokkoja

Aamu valkeni aurinkoisena, ihastelin riukuaidan luomaa kaunista varjoa kerätessäni valkovuokkoja äitini haudalle. Taas niin monet muistot valtasivat mieleni. Muistan elävästi miten äitini pyysi minua keräämään vesiheinää verannan vanhan kivijalan kupeesta sikotarhaan vietäväksi. Nyt sikotarhassa leviää äitini sinne istuttamat valkovuokot.

 Aurinkoista äitienpäivää:))

Värikollaasi Vera Style 3

Tämän viikon värit ovat

Täältä löydät lisää värikollaaseja.

Valokuvatorstai 267. haaste

Valokuvatorstain haaste on Suomen 95 vuotta kestäneen itsenäisyyden inspiroimana sana VOIMA.

Voimani lähteet.

Äitini kynästä 20.4.1985

Äitini kirjoitus Itä-Häme lehdessä osui silmiini selatessani isäni leikekansiota. Taas kerran kiitän mielessäni isääni tästä leikekansiosta, siitä saa lukea kylän tapahtumista ja ihmisten toimista menneitten vuosikymmenien aikana. Miten hyvin nämä äitini ajatukset sopivatkaan nykyiseen elämänmenoommekin. Siispä tässä kirjoitus luettavaksi Sinulle, joka haluat kurkistaa pientilan emännän ja sittemmin perhepäivähoitajana toimineen äitini ajatuksiin vuosikymmenten taakse. 

Koti on yhteiskunnan sydän

Koti on yhteiskunnan pienin ja tärkein solukko. Ei ole vaikeata todeta, että se on tärkein. Kodeista tulevat ne, jotka ottavat hoitoonsa pellot ja maat sekä virat ja tehtävät elämän eri aloilla. Näin viedään viestikapulaa eteenpäin. Uudet sukupolvet vastaavat kansan tulevaisuudesta ja maan kohtalosta. Näin jokainen koti – pienikin, on luomassa maan ja kansan tulevaisuutta ja ohjaamassa suuntaa, johon ollaan menossa. Mistäpä tulisivat vastuuntuntoiset ja työnsä taitavat isännät ja ehtoiset emännät? Eikö juuri tämän päivän kodeista. Siksipä kodin jokainen päivä on niin kovin tärkeä. Ikävä, että vasta vanhana olen oikein oppinut ymmärtämään sanonnan ”niin makaat kuin petaat” merkityksen. Olen erittäin pahoillani. Paljon olen tehnyt virheitä ja virheratkaisuja elämän kivisellä tiellä. En ole osannut matkan vaikeimpina aikoina muuta kuin ottaa sivustakatsojan osan – mennä itseeni ja iskeä työhön murheet ja uskoa huomiseen. Risukasaankin kerran vielä aurinko paistaa – ja niin tekee.

Mikä lasten kasvuaikana menee vikaan, sitä on vaikea myöhemmin korjata. Halua kyllä olisi, mutta taito puuttuu. Koskaan ei voida kylliksi arvostaa varhaislapsuudessa ja kasvuiässä saatujen vaikutteiden merkitystä. Nämä vaikutteet ovat voineet tulla sanojen teitä, mutta vieläkin selvemmin ja suoraan sanoitta. Lapsi vaistoaa kaiken hyvin herkästi. Kodin elämä sellaisenaan painuu tuhansina pieninä sirpaleina lapsen sieluun ja jää sinne vaikuttamaan. Eikä lapsuus irtoa ihmisestä – historia kansasta.

Siksi me kodinperustajat emme voi edes kuvailla ennakkoon taivalta, mille lähdettiin. Mutta miksi koti kaikkineen on yhteiskunnan vaikein osa-alue? Kun kaksi sinänsä itsekästä ihmistä luulee rakentavansa Onnelan pelkästään sillä, että kannetaan hynttyyt yhteiseen pesään, he eivät aavista, että Onnelaan on pitkä ja monimutkainen matka. On sinänsä hyvä, että tämä on kätketty. Jos kaiken etukäteen tietäisi, menisi rohkeus. Ja moniko toisen vahingosta on viisastunut? Nuoruuden ja nuoren rakkauden ihanuus on juuri siinä, että kirkkain silmin lähdetään taipaleelle, jolla lukemattomat ovat kokeneet haaksirikon. Ei saa, sanovat ne, jotka eivät tiedä, mitä se on, kun tuska on käynyt taloksi.

Tämän hankkeen onnistumiseen tarvitaan niin paljon, ettei kukaan voi kaikkea edes luetella. Sen voi kuitenkin ilman muuta sanoa, että jollei ihmistä ole kasvatettu sopeutumaan ja ellei itse ole ymmärtänyt lähteä itsekasvatuksen ankaralle tielle, niin törmäyksiä kyllä riittää ja pettymyksiä tulee. Syy on selvä – jokainen meistä on luonnostaan sellainen, että hän etsii omaa etuaan ja nautintoaan. Tästä säännöstä on poikkeuksiakin. Parissamme on niitä, jotka alun alkaen ovat velvollisuuden uskollisia noudattajia, itsenä unohtajia, ei niinkään esillä olevia, maan hiljaisia, nöyriä ihmisiä.

Tänä tasa-arvon ja vapauden aikana moni asia on saanut ei aina välttämättä niin hyviä tulkintoja. Allekirjoittanut on yhä edelleen kannassaan – ”suutari pysyköön lestissään”, puusuutari varsinkin. Näinhän se on nähtävä. Kun olemme vahvasti minä - ihmisiä, minä määrään, minä tahdon, ja katsotaan nenänvartta pitkin, täytätkö mitan, jonka sinulle asetan. Näillä eväillä ei yhteinen taival pitkälle jatku.  Sananlasku sanoo: ”Ei kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee”.

Talasrannan muistoja

Aamu valkenee aurinkoisena, pakkasta - 14 C. Ulkona on niin kaunista, että mieleni tekisi heti lähteä Helmin kanssa jokiahteille lenkille. Pitää kuitenkin odottaa hetki, josko pakkanen laskisi hiukan, niin ei Helmin tassut jäätyisi. Ja olisi omatkin varpaat varmaan koetuksella ilman lämpimiä talvikenkiä, ne ovat vielä hankinnassa. Helmillekkin isäntä pyysi minua huovutamaan tassusuojukset. Toivottavasti ne syntyvät jo viikonloppuna, jottei vanha lausahdus "suutarin lapsilla..." kävisi toteen. 

Aamun hiljaisen hetken käytin värjäyssivujen tekemiseen. Tänäin sain valmiiksi osion Lepät sivulle "Puiden lehdet, kuoret ja kävyt värjärin padassa". Värjäsin elokuussa juhannuskesällä keräämilläni lepänoksilla ja -lehdillä. Katsellessani kesäisiä kuvia mieleni täytti kauniit kesäiset muistot ja piipahdinpa taasen lapsuudessanikin. Kuvassa vanhempani, isoisäni sekä sisaruksiani lähtemässä souturetkelle talasrannasta. Kuva on otettu 60-luvun alussa. Kuvassa on sama vene, joka on vieläkin käytössämme. Isäntä tervasi sen kesällä, kun sai ostettua hyvää venetervaa. Vene on iso, mutta todella hyvä ja kevyt soutaa. Näin naisihmisen näkökulmasta siinä on vain yksi vika, se on liian raskas minulle yksin vetää takaisin talaaseen. Vintturi se olla pitäisi, jos aikoisin veneen talaaseen saada yksikseni.

Lapsuuteni muistoja

Rauhallinen aamuhetki on parasta aikaa väsätä blogitekstejä. Tänään vuorossa oli kuusen käpyjen käyttö villalankojen värjäämisessä. Teksti liittyy sivustoon Puiden lehdet, kuoret ja kävyt värjärin padassa. Aihe sai ajatukseni lentämään lapsuuteni ruusunpunaisiin muistoihin. Kuvassa istun kaksi vuotiaana Nöpö kissa sylissäni oravahäkin edustalla. Valitettavasti Tikusta ja Takusta ei löydy kuvaa albumistani. 

Olin isän oma tyttö. Aina kun isäni lähti jonnekkin juoksin perässä huutaen "Ota Oma mukaan". Luulin nimeni olevan Oma, kun isäni aina kutsui minua isän omaksi tytöksi. Albumistani ei löydy yhtään kuvaa, missä olisin äitini kainalossa saatika sylissä. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että äitini ei olisi minua rakastanut tai että itse en olisi äidistäni välittänyt. Päinvastoin, äitini oli minulle erittäin läheinen ja tärkeä, vieläkin usein häntä kaipaan ja kerron myös lapsilleni heidän mummostaan. Tyttäremme ei ollut edes syntynyt hänen kuollessaan ja keskimmäinen lapsemmekin oli vasta 3 viikon ikäinen. Äitini oli ahkera työihminen. Koskaan en nähnyt hänen istuvan jouten. Jos mitään muuta ei ollut, niin sitten ainakin kudin kädessä. Karjahuushollin, oman perheen ja vuodepotilaana olevan anoppinsa hoidon ohella, hän ehti kutomaan mattoja kahvipaketista kirkonkylän rouville, parsimaan ja paikkaamaan, kutomaan sukat, lapaset ja villapuserot väelleen, lihtaamaan pellavat ja kutomaan niistä kauniita pöytäliinoja ja lakanoita. Tunnistan itseni hänessä. Äitini on opettanut minulle uskomattoman paljon, mutta paljon enemmänkin hän olisi kyennyt opettamaan, jos vain olisi saanut olla luonamme edes hitusen kauemmin.