Ruisleivän lumoissa

Uusi lehti on käännetty Sarkolassa. Satavuotiseen emojuureen leivotut ruisleivät kohoavat jauhopedillä. Leipälauta uupuu. Leipälapio löytyy valjashuoneesta. Kolmea leipää varten en sitä käy hakemaan. Miksi hakisinkaan, eihän minulla ole leivinuuniakaan. 

Napsautan sähköuunin päälle. 

Hetken päästä keittiöstä leviää ihana ruisleivän tuoksu koko huusholliin. Tuoksu saa isännänkin makuhermot hereille.

- Joko ne on valmiit, saanko leikata palan?
- Toki, leikkaa minullekin.

Hartaudella maistellaan vielä lämmintä ruisleipää. Voi sulaa leivän päälle. Maku on juuri sellainen,  miltä aidon rukiisen leivän tuleekin maistua.

 - Kiitos, kun teit reiän härkimelle tiinun kanteen. 

 - Härkimellä on hyvä sekoittaa löysää taikinaa. Jätän siihen ja tiinuun ohuelti taikinaa kuivumaan seuraavaa leipomapäivää varten.

Osallistun tällä sadan sanan omakohtaisella tarinallani SusuPetalin ja Caran  ylläpitämään krapu-haasteeseen. 

Viikon 49 sanat ovat sekoittaa, lehti, leikata. 

Linkkien takaa löytyy lisää krapuhaasteeseen osallituneiden tarinoita...

Kulttuuriperintöä tämäkin

Lumihiutaleita hiljalleen sataa maahan lumivalkoiseen... Dallape rytmiorkesterin sävelet vanhasta Olympia radiosta siivittävät Mian mietteitä hänen sitaistessaan esiliinan uumalleen. Esiliina on hänelle hyvin rakas. Hän muistaa oman äitinsä käyttäneen sitä jo aikoinaan. Mia muistaa lapsuudestaan myös vanhan leipätiinun, leivinlaudan ja lehmänsarven. Lapsena oli mieluista tulla koulusta kotiin, kun tuvasta tulvahti vastaan vastaleivotun leivän ihana tuoksu. 

Mia oli päättänyt opetella leipomaan myös itse perinteisin tavoin ruisleipää lapsuudenkotinsa leivinuunissa.  Oman äidin opit olivat jo unohtuneet. Onneksi naapurin emäntä oli halukas neuvomaan leivän teossa. Naapurista Mia sai hapanjuuren omaa leipää varten. 

 

Mia kunnioittaa vanhoja perinteitä. Hän haluaa niiden säilyvän myös omille lapsilleen.

Osallistun näillä sadan sanan tarinoillani SusuPetalin ja Caran  ylläpitämään krapu-haasteeseen. 

Viikon 46 sanat ovat esiliina, kunnioittaa, rakas. 

Linkkien takaa löytyy lisää krapuja...

Tuoreen ruisleivän tuoksua ei voita mikään

Illalla tallilta tullessani laitoin juuren hapantumaan naapurin emännän ohjeiden mukaisesti. Jo Harjulla ratsastaessani suunnittelin, miten toimisin omassa tuvassa ihka ensimmäistä kertaa ruisleipää leipoessani. Pollelleni lupasin viedä maistiaisia leipomuksistani. Kuulin korvissani historian lehtien havinaa, sillä taikinatiinun kannessa on vuoltuna vuosiluku 1874. Tiinu on tasan 10 vuotta vanhempi kuin itsenäinen Hartolan kunta ja  100 vuotta vanhempi kuin kummipoikani! Monta sukupolvea on tiinu Viinasillan väkeä siis palvellut, olisikon peräisin Ekon kartanosta. Kartanon viinankeittäjänä toiminut torppari asui nimittäin talossa siihen aikaan. Sitä perujahan tämä kaunis talon nimikin on. Ajallaan torppa itsenäistyi kuten muutkin maamme torpat ja tarjosi siitä lähtien elannon väelleen aina -70-luvulle asti. Elettiin aikaa, milloin pientilojen pellot paketoitiin tai myytiin Yhteismetsälle. Myös Viinasillan kohtalo oli sama. Onneksi vanhempani ymmärsivät jättää edes hieman maata talon ympärille. Ekon kartanon päärakennus paloi 1920-luvulla. Sen paikalle rakennetussa talossa toimii vieläkin Maila Talvion v. 1908 perustama Itä-Hämeen opisto ja entisestä kartanon navetasta on kunnostettu suosittu Linna Hotelli. Opiston seinällä on edelleen Lauri Pohjanpään kirjoittama runo "Vanha kartano", mikä kertoo kartanon tyttären, rampa Kaarinan elämänvaiheista. Jos uskallusta riittää, voit käydä lukemassa runon Vallattoman mummelin blogin postauksesta "Vanha kartano elää"

Vanha Olympia palvelee vielä hyvin, vaikka se on jo kolme vuosikymmentä ollut aina talvet kylmässä tuvassa käyttämättä. Nuoruudessani myös lauantai oli koulupäivä. Muistan kuinka radiosta tuli Merisää koulusta tullessani, jo ulkona nenääni tuli ihana lämpimäisten tuoksu. Avasin oven hipi hiljaa, koska tiesin äitini olevan pikkukamarissa päivälevolla, enkä halunnut häntä herättää, olihan hän jo aamuvarhain mennyt navetalle ja sen jälkeen vielä leiponut ja laittanut ruokaa isolle perheelle. Tänäinkin kuuntelin Olympiaa, harmikseni vain Päivän sanaa ei enää tule ja Merisääkin meni ohi korvieni, muuta puhetta kyllä riitti ihan tarpeeksi.

Enpä juhannuskesällä arvannut vastoja tehdessäni, et yksi hoitaisi arinanpuhdistajan virkaa helmikuussa:))

Helmiä vähän pitkästyttää tämä emännän leipomisvimma. Se kävi keskelle tuvanlattiaa makuulle, et varmaan olis jaloissa ja huomattaisiin.

Hyvin leipäkakkuni nousivat hellan päällä. Vanha leipäsarvi pääsi taas tosi toimiin ja kauniit reiät oli hetkessä tehty.

Pienestä taikinastani sain yheksän isoa leipää ja muutaman pikkuisen "reissumiehen". Ihanhan nämä ovat ruisleivän näköisiä ja maku oli mahtava. Moni vuotinen haaveeni on siis toteutunut ja ruisleipä paistuu taas vuosikymmenten tauon jälkeen Viinasillan leivinuunissa. Rehellisesti myönnän, et kyyneleet silmissä ensimmäistä leipää söimme yhdessä isännän kanssa, niin liikuttava hetki oli.

Jälkilämpöön pääsi vielä pellillinen torstaina isännän paistamia pikkupullia, itse tehdyt korput maistuu myös verrattomilta:))

Leipätiinu likoon ja suksien tervaus

 n

Talon vanhaa leipätiinua on käytetty viimeksi ilmeisesti -80-luvulla. Kävin kaivamassa sen tallinylisiltä ja ilokseni huomasin sen olevan varsin hyvässä kunnossa. Päiväksi turpoamaan, niin eiköhän siinä jo pysty taikinan tekemään huomenna;) Syksyllä sovimme naapurin emännän kanssa yhteisestä leipomispäivästä. Hän leipoo erittäin hyvää ruisleipää, sellaista rapeaa jälkiuunileipää, joka ei ole liian hapanta. Sovittiin aamulla, et menen hämärän hyssyyn heille, niin laitetaan taikina happanemaan. Sitä ennen on muutamia mukavia puuhia eli suksien tervaus ja haavoista keltajäkälän kerääminen.

 Samalla kun laitoin leipätiinun kuumaan veteen turpoamaan, lämmitin tervan kiukaan päällä. Isäntä osti kesällä 20 l tervaa pohjoisesta, sitä riittää taas muutamaksi vuodeksi niin veneen kuin riukuaidan tolppien tervaamiseen puhumattakkaan suksien tervaamisesta. Isäni tervasi sukseni aina navetan karjakeittiössä, nyt sitä ei enää ole, joten tervaan sukseni saunassa. Mieleeni tuli muuan tapaus lapsuudestani suksiani tervaillessa. Naapurissa oli syyhyä ja äitini mielestä meissäkin voisi olla, kun siellä usein kävimme leikkimässä. Hän päätti tervata minut kiireestä kantapäähän ja voi sitä tervan lemua mikä minusta lähti! Miten kehtaisin edes kouluun lähteä aamulla ihmettelin äidilleni. Poiskaan en halunnut jäädä, koska oli koulun hiihtokilpailut ja niitä olin kovasti odottanut hyvänä hiihtäjänä. Illalla suksia tervatessa isä sitten keksi, et voisin hieman sotkea takkiani tervaan, niin sehän selittäisi, miksi niin lemuan koko tyttö tervalta. Jo helpotti ja seuraavana päivänä läksin hyvillä mielin kouluun ja sain toisen palkinnon, kauniin ruusukoristeisen pikkulusikan. Näitä ruusulusikoita siunaantui useampiakin ja edelleen ne ovat käytössä:)

Helmistä terva ei kovin hyvälle tuoksunut, kerran nuuhkaisi ja lähti samantien ulos omiin puuhiinsa. En muistanutkaan et sukseni olivat näin huonossa kunnossa. 

Olen hiihtänyt niillä viimeksi joskus -70-luvulla, ovat kunnon Esko Järviset. Lapsena ihastelin kauniita olympiarengaita, nyt ne näyttävät vieläkin kauniimmilta. On se kumma, miten kaikki vanhat esineet näyttävät silmissäni kauniimmin muotoilluilta kuin nykyaikana valmistetut. Keltajäkälän keruussakin käyttämäni vanha mora on niin hyvä käteen ja kaunis katsella. 

Yöllä satoi hieman lunta, joten rungot olivat lumenpeitossa. Helposti niistä  kuitenkin sai irrotettua jäkälää suoraan pussiin:))

Läksin auringon laskiessa  potkukelkalla naapuriin reilun kilometrin päähän ruisleivän teko-oppiin. Siitä on kauan, kun viimeksi olen ollut  taikinaa tekemässä, saatika kun Viinasillan tuvassa on ruisleipää paistettu. Isäntä jäi uunin lämmitykseen ja itse lähdin hyvillä mielin potkuttelemaan naapuriin. Kappelintietä kulkiessani mieleeni palautui mukavia lapsuusmuistoja, maitolaiturilla oleilua iltaisin, "kutemista" miten vanhempani sitä nimittivät, pesäpallon peluuta tiellä lumien sulettua naapuruston lasten kanssa ja uimareissuja Jokisen rantaan. Makkaratorin ohitettuani tulin kohta ison mäen päälle, josta saisin hyvän pitkän liun. Kerran miestenpyörällä pikkuisena uimaan mennessäni ajoin samaisessa mäessä pöheikköön ja voi että se teki makeaa, kun löin häpyluuni tankoon! Tie oli hyvässä kunnossa ja hujauksessa olin jo perillä.

 Emäntä oli hakenut jo taikinasaavin valmiiksi, joten ei tarvinnut muuta kuin lisätä viisi litraa kädenlämpöistä vettä tiinuun ja sekoittaa härkimellä ruisjauhoja joukkoon. Härkin on männyn latvuksesta tehty hämmentämisväline, ja kuulema sitä parempi, mitä useampi sorkka eli oksahaara siinä on. Vanhan kansan mukaan härkin sorkkaluku tiesi seuraavaa "Neljäsorkka nälkää, viissorkka viljaa, kuussorkka kuivaa, seitsensorkka sekoittaa". Pientä härkkiä käytettiin myös esim. ruispuuron hämmentämiseen.

Taikina  saa jäädä kuulema melko vellimäiseksi, tärkeintä on voimakas sekoittaminen, jotta taikinasta tulee ilmavaa. Tässä vaiheessa taikina on riittävän sakeaa, jos härkin jää siihen pystyyn. Emäntä sanoi lisäävänsä tiinuun vielä ennen nukkumaan menoaan lisää jauhoja. Miten ihana tuoksu tiinusta tulikaan, aivan kuin lapsena äidin kanssa leipoessa:)) Vanhan Uitoksen ohjeen mukaan taikina saa seistä 15 h hapantumassa. Aamulla siis jatkamme leipomis puuhia.

Kotiin tultuani pesin oman tiinuni ja ilokseni huomasin sen turvonneen tiiviiksi. Naapurin emäntä antaa huomenna taikinaa minulle omaksi juureksi. Tästä siis alkaa uusi aikakausi Viinasillan leipätiinulle:))