Metsäretkellä ja piipahdus vanhaan rautatietunneliin

Kevät on edennyt vauhdilla aurinkoisten päivien johdosta vaik yöt ovatkin olleet viel viileitä.

Sinivuokkoja kukkii monin paikoin metsäpolkujen varsilla.   

Kova tuulikaan ei haitannut metsäretkellä, puiden lomassa kiemurteleva polku houkutteli jatkamaan matkaa. Välillä makoilin pitkiä aikoja lämpimällä kalliokielekkeellä kytiksessä. Odottelin hiljaa kamera valmiina, josko peuroja ilmaantuisi polulle. Tuoreita papanoita oli runsaasti poluilla, peuroista ei näkynyt vilaustakaan.

Aikani kuluksi tutkin tarkemmin ympäristöä kiikarilla. Pikkulinnut olivat kaikonneet, liekö pesän rakennus puuhissaan. Jotain sentään näin, kauniita kääpiä koko lahonnut koivunrunko täynänsä.  

Metsäretki ei olisi retki ilman termarissa olevaa kahvia ja kunnon ruisvoileipiä. Sopiva paikka retkieväiden syöntiin löytyi etelärinteestä ison vanhan koivun juurelta. 

 Myös sitruunaperhonen oli havainnut paikan hyväksi. 

 Paikalla lenteli kaksi sitruunaperhosta. En vain onnistunut ottamaan niistä kuvaa yhdessä.

Evästauon jälkeen suuntasimme kulkumme kohti vanhaa rautatietunnelia. Sieltä löysimme oikean "tippukiviluolan" pienoiskoossa. Mukavaa matkailla eksoottisissa paikoissa aivan kotinurkilla, aiemmin viikolla vierailimme "mangrovemetsässä", nyt saimme ihailla tippukiviä;) 

 Jos oikein tarkasti katsoo, niin kuvassa voi nähdä kauniin neidon!

Vanhan tunnelin toinen pää on suljettu muovilla. Aikoinaa tunnelissa järjestettiin tunnelitansseja!

Vuosien saatossa muovi on jo osin repeytynyt, tanssilattia ja orkesterilava lahonneet.  

Nokkosperhoset viettävät laatuaikaa ojan pientareella turvavälistä piittaamatta. 

No, eihän tämä ihmisen maailma turvaväleineen perhosia koskekkaan!

 Muurahaiskeossa rakennustyöt jatkuvat kaikessa rauhassa.

Kuljemme hiljaa metsäpolkua takaisin joelle. Kuuntelemme puiden puhetta tuulen heilutellessa niiden latvuksia. Jokaisella puulla on omanlaisensa ääni. Korkeat hoikat haavat tuovat mieleen purjeveneiden mastojen äänet,  hakauksessa oleva kelottunut kuusi naukuu kuin kissa tuulen yltyessä. Latvukset aloittavat hurjan tanssinsa tuulen puuskan voimasta, tanssi lantuu hitaasti ja hetken päästä kuuluu vain kosken pauhu, kunnes taas tuuli yltyy... 

Jokiahteilla leskenlehdet kukkivat valtoimenaan. 

 Kohta niitä seuraa mukulaleinikit ja rentukat keltaisena kukkamerenä.

Tuetaan toinen toistamme ja

iloitaan pienistä asioista ympärillämme. 

Iloon on paljon aiheita,

ihan jokaisella meistä,

luonto tarjoaa ylenmäärin,

oma arkikin varmaan jotain.

Päiväkävelyllä kotikulmilla

 Mikä on parasta tässä eläkkeellä olemisessa?

Monikin asia. Nautin suunnattomasti mm kiireettömistä aamuista. Minulle on alkanut tulla tietyt rutiinit aamuihini, joista en hevin luovu. Ennen ulkoilemaan lähtöä kuuntelen mieluusti radiosta lempi musiikkiohjelmaani, Muistojen bylevardia. Yleensä samalla teen jotain käsitöitä. Tänä aamuna kudoin loppuun ja päättelin isännän porosukat. Heti ohjelman päätyttyä lähdimmekin sitten kävelylle. Aikomuksemme oli kiertää vain lyhyt jokivarsilenkkimme, mutta tulimme toisiin aatoksiin auringon paistaessa lähes sinitaivaalta. Jatkoimme matkaa joen toiselle puolelle.

Vesi on korkealla runsaiden sateiden johdosta. Parhaiten sen näkee hukkumaisillaan olevista osmankäämeistä. Matalalta paistava aurinko värittää rantaruovikon kauniin kullanhehkuiseksi.  

 Pian jokitörmälle käveltyämme poikkesimme kylätieltä vanhaan metsikköön. 

Kuusimetsän sammalpohja on kutsuva. Näissä jokitörmän metsiköissä on hyvät polut kulkea. Ne eivät ole kuitenkaan ihmisten tallaamia, vaan eläinten polkuja. Alueella on jnkv peuroja ja niiden polkuja mekin usein kuljemme. Syksyn metsästyksen jälkeen peuroja ei vaan ole useinkaan enää näkynyt...

 Vanha metsä tarjoaa paljon silmäniloa. Tänäänkin saimme nauttia mitä kauneimmista taideteoksista.

Sammaloitunut kivi ja jäkälöittynyt katajan kelo.

Palasimme takaisin kylätielle ja jatkoimme matkaamme sitä pitkin. Peltojen saartamille kallioille on rakennettu aikoinaan kaikki kylän talot. Kallioista on ilmeisesti louhittu myös talojen kivijalat. 

Kauaa emme malttaneet kävellä tiellä, metsä kutsui kulkijaa. Nousimme korkealle mäelle, mistä on vielä muutamia vuosia sitten avautunut kaunis näkymä yli peltojen seuraaville metsäisille mäentöyräille. 

 Oikealla peltojen keskellä kulkee kylätie, miltä poikkesimme metsäpolulle. 

Sateinen syksy ja leutoilma on varmaan saanut poronjäkälänkin kasvamaan näin runsaana. Karvejäkälää tuntuu olevan myös todella paljon. Alarinteeltä on kaadettu muutamia vuosia sitten haapoja. Katselin, et karsituissa oksissa on runsaasti haavankeltajäkälää. Sitä voisinkin käydä joku päivä keräämässä kuivumaan lankojen värjäyksiä varten. 

Kallioilla sai kulkea todella varovasti, ettei jalka livennyt märällä sammaleella.  Kovin lähelle jyrkkää reunaa en uskaltanut mennä kuvia ottamaan. 

 Sammaleiset kivet ovat vaan niin kauniita, ei niitä voi ohittaa kuvaamatta.

Kallion- ja kivenkolot tarjoavat suojaa monille metsäneläimille. 

Tässä kivellä on näköjään aterioinut orava. 

Tarjolla olisi näköjään myös minulle syötävää, kallioimarretta. Kerään villiyrttejä keväästä alkusyksyyn. Talvella otan toisinaan muutaman kallioimarteen juuren sienikastikkeen tai uunijuuresten mausteeksi. Näin pieneen kasvustoon en kuitenkaan kajoa. 

Uusi silta kulkee korkealla joen yläpuolella. Kaukana vasemmalla näkyvien metsien takana on kotimme eli matkaa on vielä jäljellä lähes kolme kilometriä. 

Pajupensaat ovat täynnä kissaksia. Aurinko lämmittää jo hieman, 

kevein askelin jatkoimme matkaamme kohti kotia.